Tapaan viime vuonna Kansallisteatteriin kiinnitetyn näyttelijä Wenla Reimaluodon Willensaunan kahvilassa harjoitusten jälkeen. Kansallisteatterin Mansikkapaikan ensi-iltaan on kolme viikkoa, mutta jo nyt kantaesitys on läpimenovaiheessa pienille koeyleisöille.
”Kokonaisuus on jotakuinkin valmis. Meillä oli hyvä läpimeno tänään. Olen tosi iloinen siitä, mutta kyllä tämä on rankka esitys”, Reimaluoto sanoo.
Sofi Oksasen uutuusnäytelmä on odotettu teatteritapaus, onhan siinä kyse ajankohtaisista poliittista kriiseistä, joiden keskelle myös Suomi Venäjän naapurina on joutunut.
”Tämä on puhenäytelmä, joka paljastaa asioita Venäjän toiminnasta ja käsittelee muun muassa eheytyshoitoja Venäjällä. Älykäs teksti, ja meillä tekijöillä on iso vastuu asioista, joita se maasta paljastaa.”
Poliittisesti tulenarkaa? ”En osaa sanoa, voiko tästä koitua esimerkiksi ohjaaja Mika Myllyaholle ylimääräisiä paineita.”
SISÄÄNHEITTO KANSALLISEEN
Vaikka kyse on puhenäytelmästä, Reimaluoto kertoo, että esitystapa on kehollisesti haastava.
”Se, että näyttelijät ovat paikoillaan ja vain puhuvat, on teettänyt työtä. Esitämme ukrainalais-suomalaista perhettä ja puhumme oikeita asioita, jolloin jokaisen ajatuksen suuntauksen pitää olla tosi harkittu. Kun esitys kulkee puhe edellä, se tarkoittaa näyttelijälle, että itse pitää rakentaa suunnat ja olla tietoinen näiden rakennettujen kuvien sisällä.”
Reimaluoto kuvaa esityksen tyyliä askeettiseksi. Siinä on suoria kuvia yleisöön ja tarkkoja asentoja suhteessa vastanäyttelijään.
”Milloin voin kääntää päätäni, mitkä ovat jännitteet ja mihin ne fyysisesti suuntaan. Yhtään ei saa herpaantua. En voi olla arkisesti rento tai kehossani vapautunut.”
Reimaluoto esittää ikäistään, noin 28-vuotiasta poliisia, jonka pikkuveli Villen katoamista isosisko lähtee selvittämään. Päähenkilö Villen tarinaa seurataan pitkälti isosiskon näkökulmasta. Samalla rooli on Reimaluodon sisäänheitto Kansallisteatteriin.
”Olen valmis antamaan kaiken, mitä esitys vaatii, vaikka jokaisen läpimenon jälkeen on pitänyt vähän käydä itkemässä esiripun takana. Mutta kyse ei ole minusta tai miten tämä minuun vaikuttaa, vaan tunne purkautuu harjoitusten jälkeen fyysisesti sen vuoksi, mitä nämä ihmiset käyvät esityksen aikana läpi”, hän tarkentaa.
Samalla Reimaluoto iloitsee siitä, että saa täysin rinnoin tehdä työtä, jota eniten maailmassa rakastaa. Viime keväänä tapahtui suoranainen ihme, kun Kansallisteatterin ensembleen valittiin neljä nuorta näyttelijää. Kaksi piti valita, mutta koska taso oli kova, neljä onnellista sai määräaikaisen kiinnityksen.
Reimaluoto oli yksi 300 hakijasta, joista 27 pyydettiin koe-esiintymiseen. Motivaatiokirjeen ohella tehtävänä naisoletetuille oli kohtaus Nukkekodin Norana ja miesoletetuille isän ja pojan dialogi Kauppamatkustajan kuolemasta.
”Minun pirtaani sopi paremmin Kauppamatkustajan kuolema, jossa poika saa täysillä huutaa isälle. Harjoittelin sen niin hyvin, että oksat pois!”
Reimaluoto oli miettinyt, ettei vakituinen kiinnitys olisi hänelle paras juttu, olihan hänellä paljon töitä valmistumisen jälkeen. Mutta hän tajusi myös, miten harvoin tällaisia tilaisuuksia tulee.
”Haastattelu meni hyvin. Sen lopussa itkin silmät päästäni, miten minulla ei ole muita vaihtoehtoja elämässäni kuin teatteri.” Koe-esiintymisen jälkeen puhelin soi. ”Olin juuri heräämässä. Anteeksi kuka Mika? Kröhm, Mika Myllyaho, Kansallisteatterin pääjohtaja päivää, tarjoaisimme sopimusta. Pomppasin sängystä ja juoksin suoraan Sörkästä Hakaniemeen ystävää vastaan. Taas itkettiin, onnesta!”
TEATTERIN TYÖMYYRÄ
Motivaatiokirjeeseen Reimaluoto oli kuvannut yhden nuoruutensa käännekohdan, Kristian Smedsin Vertigon Kansallisteatterissa:
”Muistan tuosta illasta sen, että olin nähnyt ihmisen tekevän jotakin niin kummallista, jopa epäinhimillistä, etten osannut sitä käsitellä. Ihmiset irtaantuivat kehoistaan ja me katsomossa jäimme sen kaiken alle.”
”Teatteritaide oli saanut minut kokemaan tunteita, joihin minulla ei ennen sitä ollut kosketusta. Tiesin vain, että tuollaisia asioita on opittava. Maailmoja, joissa katoaa kaikki muu ja syntyy jopa kuolema.”
Seisoessaan Vertigon jälkeen teatterin edessä hän sanoi itselleen: ”Joku päivä minä vielä palaan näistä ovista!” Vaikka valmistumisesta on vasta kolmisen vuotta, Reimaluoto on noteerattu teatterin kentällä.
”Olin jo koulussa kova tekemään töitä. Halusin olla mahdollisimman hyvin koko prosessia ja taiteen muotoa palveleva osa. En näyttele itseni kautta, vaan tärkeää on oivaltaa, miten kukin roolihenkilö kertoo tarinaansa. Paneutumiseni huomattiin. Olen onnekas, kun minut suoraan sanottuna revittiin töihin.”
Jo kouluaikana Reimaluoto oli ehdolla Vuoden teatterinäyttelijä -palkinnon saajaksi roolityöstään Lauri Maijalan Helsingin kaupunginteatteriin ohjaamassa Punaorvoissa (2020).
”Lempinäytelmäni”, sanoo Reimaluoto. Anneli Kannon samannimisestä romaanista dramatisoitu teksti kertoo, miten punaorpoja adoptoitiin Pohjanmaalle valkoisiin perheisiin. Reimaluoto esitti 12-vuotiasta tyttöä, joka joutuu ottoisänsä alistamaksi.
”Tiivistin roolihahmon kahteen sanaan: vilpittömyyden riisto. Näytelmän alussa tyttö on tietämätön, mitä tapahtuu, kun sota syttyy ja hänet viedään kodistaan. Tarina on traaginen, ja siksi oli tärkeää kuvata pienet ilon hetket, kun roolihenkilöni on onnellinen ja vapautuneimmillaan. Silloin syntyy kokonainen kuva ihmisyydestä, johon yleisöllä on mahdollisuus samastua.”
Reimaluoto muistaa erään harjoituksen ohjaajan ja säveltäjän kanssa.
”Kohtauksen nimi oli Lahjan Pohjanmaa ja siinä parenteesi ’tästä tulee sellainen rääkkikohtaus, että näyttelijä kuolee tekemisensä alle’. Tavallaan vitsi, sillä Maijala oli nähnyt minut Teatterikorkeakoulussa ja tiesi, mihin pystyn.”
Reimaluoto juoksi ympäri näyttämöä kylväen, kyntäen ja niittäen kokonaisen pellon, kunnes lyyhistyi lavalle soperrellen pitkää monologia ottoisästään: mitä se pukki tekee, miten puhuu ja kohtelee. Maratonin jälkeen oli hetki hiljaista. Tämä oli tässä, mitään ei muuteta, totesi ohjaaja.
Jatkossa kohtaus vaati kunnon nesteytyksen, mutta veti silti maitohapoille ja sai Reimaluodon pari kertaa antamaan ylen.
”Minulla oli kolmekymmentä sekuntia aikaa juosta seuraavaan kohtaukseen näyttämön takaa. Huusin ’sokeria perkele!’ ja sain muutaman sokeripalan pukijalta. Tämän jälkeen jokaista esitystä varten koriin oli jätetty paketillinen sokeria.”
Lue koko Raisa Rauhamaan kirjoittama haastattelu Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden numerosta 2/2024.
Aikaisempia näyttelijähaastatteluja:
Emma Kilpimaalle näyttämö on viimeinen paikka, jonne hän haluaa mennä, Leena Kärkkäinen, Teatteri&Tanssi+Sirkus 5/2023
Ensimmäistä kertaa näyttämöllä – Gitta Oksasen haastattelu, Riina Maukola, Teatteri&Tanssi+Sirkus 3/2023
Juho Milonoffille on tärkeää, kenen ääni Kom-teatterissa kuuluu, Raisa Rauhamaa,Teatteri&Tanssi+Sirkus 3/2023
Teatteri on Pirjo Longan toinen koti, Raisa Rauhamaa, Teatteri&Tanssi+Sirkus 1/2023
