”Mennyt vuosi on ollut unelmien työvuosi. Töitä voi olla vaikka kuinka paljon, jos ne ovat mielekkäitä. Sellaiset eivät rasita. Rasittavuus tulee siitä, että tekee jotain, mitä ei oikein halua tai mikä ei tunnu hyvältä. Silloin pienestäkin työstä voi olla aivan uuvuksissa”, sanoo näyttelijä Pirjo Lonka.

Kun sovittelimme haastatteluaikaa, Longan viestit Yolo-tv-sarjan kuvauksista Sipoon metsästä olivat pikaisia ja työpäivät pitkiä ja kiireisiä. Joulun alla hän saapui jututettavaksi rennon oloisena kirjakaupan kautta. Ainakin Finlandia-voittaja Iida Rauman Hävitys oli ahkerana lukijana tunnetun näyttelijän kassissa.

Pitkän uransa aikana Lonka on saanut tehdä monenlaisia töitä sekä näyttämöllä että elokuvatuotannoissa. Usein tauko on kuitenkin ihana hetki.

”Tauon ansiosta tulee hirveä palo näyttämölle tai kameran eteen. Sekin on ihana kokea, että ehtii tulla nälkä ja alkaa himoita työtä. Se alkaa poltella.”

Näyttämöllä kehtaa enemmän

Teatteri on Longan koti. Hän pääsi suoraan lukiosta Teatterikorkeakouluun vuonna 1990 ja sieltä Antti Raivion perustamaan Q-teatteriin, josta tuli hänen kotiteatterinsa.

”Sain aikoinaan Q-teatterista hyvän itsetunnon. Teatteria tehtiin siellä rakkaudella. Antti Raivio oli minun ensimmäinen opettajani.”

Lonka kertoo, kuinka 1990-luvulla Q:ssakin ohjasivat lähes vain miehet: Raivio, Erik Söderblom ja Antti Hietala.

”Miehet veivät ja me teimme. Mutta vuoteen 2008 mennessä oli moni asia jo muuttunut. Q-teatteri oli ottanut tehtäväkseen kotimaisten näytelmien esiin nostamisen sekä tekijöiden tasa-arvon huomioon ottamisen. Meillä oli Elina Knihtilän kanssa Macbethissa (2008) Macbethin ja Lady Macbethin roolit. Sanoimme ohjaaja Antti Hietalalle, että ’anna meidän tehdä, ole hiljaa kun me näytellään’”, huvittuu Lonka.

”Antin kanssa oli historiaa, tunnettiin hyvin ja Antti antoikin meidän tehdä. Se oli ihanaa.”

Q-teatterin uutena johtajana aloitti tämän vuoden alussa Juho Mantere, ja hänen mukanaan tuli myös joukko uusia nuoria näyttelijöitä mukaan ensembleen.

Vuonna 2012 aloittanut Q-teatterin ensemble päättää edelleen ohjelmistosta. Tällä hetkellä siihen kuuluvat Longan lisäksi Elina Knihtilä, Lotta Kaihua, Tommi Korpela, Elena Leeve ja Eero Ritala sekä uudet näyttelijät Miro Lopperi, Olli Riipinen, Satu Tuuli Karhu ja Anna-Sofia Tuominen sekä tietenkin Mantere.

”Haluan pitää kiinni teatterista, mutta muitakin töitä on tehtävä, koska katsomon pienen koon takia palkkaa ei Q:sta kovin paljon kerry.”

Lonka näytteli viimeksi Q-teatterissa Leea Klemolan ohjaamassa ja yhdessä Rosa-Maria Perän kanssa kirjoittamassa Minä, Askartelijassa. Seuraava näyttämörooli on Akse Petterssonin syksyllä ensi-iltaan tulevassa esityksessä.

riittää kun on kontaktissa

”Olen teatterista lähtöisin ja näyttämöllä kaiken pitää näkyä takariviin asti. Joskus ajattelin, etten pysty kameratöihin, koska olen niin ilmaiseva. Nyt olen oppinut, että kamera kestää vahvan ilmaisun, mutta ei tietenkään samoilla keinoilla.”

”Kai näin voi sanoa: kun on tunteellinen kohtaus, niin kyllä minä uskallan olla ihan auki. Ei siinä ole muuta mahdollisuutta. Minusta kameran edessä ja näyttämöllä on turvallisinta olla. Kehtaan enemmän kuin normaalissa elämässä.”

Aina näin ei ole ollut. Lonka sanoo olleensa nuorena kiivailija, varsinainen Duracell-pupu, jonka kiihkeys ja kova polte näyttämölle oli vertaansa vailla.

”Nuorena piti yrittää, kun pelko siitä, olenko hyvä vai huono, ajoi kovaan näyttämisenhaluun. Sitä luuli, että näyttelijän pitää puristaa ja olla valmiiksi jo täynnä jotain. Minäkin tein liikaa, kohkasin ja pumppasin, olin höyry päällä. Tunteiden säätelyn oppii tekemällä. Ei voi näytellä niin, että pistää jokaisen veripisaran jokaiseen kohtaukseen.”

Isojen ja erilaisten roolien myötä Lonka oivalsi, että näytteleminen on kevyempää kuin hän oli luullut.

”Kun tekee töitä, on pakko oppia. Alkaa uskoa, että riittää, kun on kontaktissa vastanäyttelijään, läsnä. Silloin kohtauksen saa kuin ilmaiseksi vastanäyttelijältä, eikä tarvitse yksin yrittää näytellä.”

”Vähempi riittää samaan lopputulokseen. Jos joku olisi nuorelle Pirjolle sanonut tämän, olisin varmaan haistattanut. Sekin kuuluu nuoruuteen. Tiedän nyt näyttelemisestä vähemmän kuin luulin silloin tietäväni, mutta kaikki on helpompaa. Aina sitä miettii, että osaanko, mutta tiedän, että osaan sen mitä olen, enkä enempää voi vaikka kuinka pinnistäisin.”

Yksi käänne rauhoittumisen tielle ja eturivin latautuneeksi kameranäyttelijäksi tapahtui vuonna 2008 Johanna Vuoksenmaan Ylikävely-minisarjan myötä.

Siihen mennessä naisten tv-komedia-sarjat, kuten Sikanautaa ja Ranuan kummit sekä osallistuminen alkukauden Putous-viihdeohjelmaan olivat työllistäneet koomikko-Lonkaa. Jossain Venla-palkintojuhlissa hän mietti, ettei enää jaksaisi toistaa itseään ja olisipa ihana tehdä jotain muuta. Seuraavaksi samaisissa juhlissa Vuoksenmaa käveli vastaan ja sanoi: ”Pirjo, minulla olisi rooli sinulle!”

”Minä melkein pyörryin, ihme sattuma! Se oli ensimmäinen oikea draamarooli ja iso oppimisen paikka. Ahaa, jossain kohtauksessa vaan hengitetään, jossain itketään, mutta ei joka kohtauksessa. Johanna oli ihana ohjaaja. Opin paljon.”

Lue koko Raisa Rauhamaan kirjoittama haastattelu Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden numerosta 1/2023.