Gitta Oksanen hyppäsi liki 70-vuotiaana ensi kertaa elämässään näyttämölle Kansallisteatterissa. Mitä näytteleminen on ja kuinka kertoa omaa tarinaa siviilinä ammattilaisten joukossa? Mitä kipeiden kokemusten jakaminen antaa yleisölle? 

Heini Junkkaalan ohjaaman Pudota-esityksen aihe on Oksaselle vaikea ja läheinen. Hedelmöityshoidot ovat raskaita kokemuksia, joista vain vajaa viidesosa päättyy toivottuun tulokseen. Oksasen tyttären hoidot eivät päättyneet hyvin. Lohduttomasta aiheestaan huolimatta Pudota-esityksessä on myös iloa ja nauru lävistää kyyneleet. 

Oksasen rinnalla näyttämöllä on oma tytär, ammattinäyttelijä Nelly Juulia Kärkkäinen, joka tunnetaan monien teatteri- ja elokuvarooliensa lisäksi esimerkiksi Kotikatu-tv-sarjasta. 

MUKAAN SYNNYTYKSEEN 

Idea Pudota-esityksestä sai alkunsa, kun Nelly Kärkkäinen alkoi kolme vuotta sitten kirjoittaa Facebookiin kokemuksiaan lapsettomuushoidoista. Heini Junkkaala kiinnitti huomiota päivityksiin ja sai idean esityksen tekemisestä.

Kärkkäinen oli ollut äitinsä kanssa aiheesta kirjeenvaihdossa, ja niin Oksanen päätyi mukaan. Molemmille elämän jäsentäminen kirjoittamalla on aina ollut luontaista. 

Pitkä työpajakausi alkoi syksyllä. Junkkaala poimi Kärkkäisen ja Oksasen teksteistä kohtia, joita maisteltiin rauhassa harjoituksissa. 

”Alkuun en tajunnut niiden merkitystä. Sain kuitenkin vaihe vaiheelta perehtyä, kuinka esitys syntyy, kypsyä siihen, mitä on tulossa. Minulle ei siis isketty plaria käteen, vaan olin mukana synnytyksessä.” 

Esityksen tekemistä määritti vahva kokemus siitä, ettei olla yksin vaan osana suurta osaajaporukkaa. Tekemisen henki oli koko ajan korkealla. 

”Kaikki pyrkivät tekemään ’toiseksi parasta’, joka on jo erittäin hyvä, mutta täydellisyyttä ei tavoitella. En ajatellut olevani näyttelijä isolla alkukirjaimella.” 

”SANO SE YLEISÖLLE”

Oksanen arvelee, että syy roolissa onnistumiseen oli hyvä vastanäyttelijä. Kerran tytär näki esityksessä Oksasen silmissä sellaisen tyhjyyden, että huolestui ja valmistautui kannattelemaan.

”En ollut täysin läsnä. Joko tulossa oli– ei ehkä suoranainen blackout mutta – yskänkohtaus tai ainakin suuri epävarmuus, miten mennään seuraavaan kohtaukseen.”

Kun läpimenot alkoivat, Oksasella ja Kärkkäisellä oli keskustelu, jossa tytär korjasi tämän kurssia. Hän sanoi, että ”äiti, ihan alussa oli hirveän kiva näytellä sinun kanssasi ja tuntui, että näyttelemme hyvin yhteen, mutta nyt se on poissa”. 

”Se säikäytti, ja aloin keskittyä kybällä. Oli hyvä, että keskustelu käytiin. Asioita on mahdollista korjata, vaikka kaikki olisi menossa pieleen.”

Oksanen jankutti itselleen, että ”yhdessä, me teemme tätä kimpassa”. Vastanäyttelijän lisäksi hänen tukipilarinsa oli ohjaaja Junkkaala. 

”Heini on hirveän tarkka, mikä tuo ryhtiä tekemiseen. Esitysten alettuakin hän teki korjausehdotuksia, jos joku asia on valumassa pois siitä, mitä alun perin suunniteltiin. Kun alamme luoda omaa ja mennä pois yhdessä sovitusta, on vaara, että koko teos muuttuu.” 

Ohjaaja antoi myös teknisiä ohjeita. Äänen volyymiin puututtiin toistamiseen, jotta ensikertalainenkin muistaisi, että takarivissä on ihmisiä. Kun näyttelijä otti varkain käyttöön puhekielen, ohjaaja palautti hänet kirjakieleen. 

Oksanen arvelee, että Junkkaala joutui jännittämään, kuinka amatööri kohtaa yleisön. ”Sano se yleisölle”, ohjaaja muistutti. Hän myös korjasi, kun Oksanen näytteli liikaa, ja palautti tämän lakonisempaan ja keskustelevampaan tyyliin. Tarkkaa oli myös se, että askelkuviot tehdään kuten on sovittu. 

ELÄMÄÄ, EI KOMPROMISSEJA

Esityksessä sanaillaan, että sukupolvensa viimeinen, lapseton Nelly on paras cocktail ennen valomerkkiä.

”Vaikka valomerkki tulee, kaikki jatkuu. Onneksi on vielä paljon kysymysmerkkejä, joista emme tiedä, mutta jotka ehkä pikkuhiljaa aukeavat näyttelemällä, kirjoittamalla tai vaikka rummuttamalla”, Oksanen miettii.

Tyttären lapsettomuuden lisäksi esityksessä käsitellään raskaita aiheita Oksasen omasta elämästä: läheisriippuvuutta, suurta pettymystä parisuhteessa, puolison alkoholiongelmaa ja henkistä väkivaltaa. Millaisia lisäkierroksia tuo aiheen omakohtaisuus, se että se on tosi?

”Vaatii extra-annoksen rohkeutta näyttää itsensä. Nämä ovat aiheita, joiden yhteydessä ei voi kierrellä tai kaarrella, vaan on paljastettava itsensä kokonaan. Ne ovat elämää, eikä niihin liity kompromisseja. Olisi katsojien pettämistä alkaa luikerrella asian edessä. Kun olen tullut kertomaan tämän tarinan, kerron sen juuriaan myöten.”

Tekovaiheessa Oksanenkin mietti, miten ihmiset ottavat vastaan, kun he kertovat omista asioistaan. Mahtavatko katsojat kokea katsomisen tirkistelyksi? Sen suuntaista palautetta ei kuitenkaan ole toistaiseksi tullut.

Yleisö kaipaa asioiden jakamista. Se, että ihmisillä on nykyisin matala kynnys kertoa avoimesti asioistaan, on Oksasen mielestä hyvä kehityssuunta. Asenne siihen, saako hakea apua, on muuttunut. Moni voi tulla samalle astialle jakamaan ja tuntea, ettei ole ongelmineen yksin.

”Mikähän on johtanut tähän, että asioista puhutaan enemmän? Onko se somemaailma, joka on saanut kielenkannat irtoamaan vai johtuuko se siitä, että seuraavat sukupolvet ovat rohkeampia ja haluavat puhua enemmän ja elää väkevämmin?”, Oksanen pohtii.

Lue Riina Maukolan artikkeli Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehdestä 3/2023 tai verkosta.