Eli jatkossa miekka on kynää vahvempi

KIRJOITAN TÄTÄ AIKANA, kun muun muassa Teatterikorkeakoulu on vallattu vastalauseena hallituksen esittämille, opiskelijoiden tukiin kohdistuville leikkauksille. Ymmärrän opiskelijoiden huolta ja tuskaa. Opiskelun ja toimeentulon yhdistäminen on monelle stressaavaa, ja tukien leikkaukset herättävät ymmärrettävästi ärtymystä. Olisin siis kävellyt työpaikallani järjestetyn mielenilmauksen ohi tyytyväisenä, ellen olisi nähnyt puhujanpöntön etupaneelissa kylttiä: HALLITUSOHJELMA TAPPAA. Jostain kumman syystä se toi nimittäin mieleeni 1990-luvun laman ja Joensuun skinheadit.

Kreikkalainen sotapäällikkö ja historioitsija Thukydides käyttää teoksessaan Peloponnesolaissota termiä kinesis megiste. Se tarkoittaa suurta liikehdintää, eli tilannetta, jossa jokin konflikti provosoi tunteita, jotka sitten taas provosoivat uudelleen tai takaisin tuota konfliktia. Retoriikan kovenemisen, vastavarustelun ja lopulta koston ja väkivallan kierre on valmis. Termi kuvaa nähdäkseni erinomaisesti sitä nykyistä keskustelu- ja asenneilmapiiriä, josta puhutaan polarisoitumisena.

Olen tehnyt viime vuosina toistuvasti saman havainnon: Helsingin Ylioppilasteatterissa vuonna 1990 esitetty Elvytys olisi tarpeen tehdä nyt uudelleen. Kaduilla kävellessäni, busseissa, metrossa, kassajonossa – poliittisen tilanteen ja ajankohtaiskeskustelun seuraamisesta puhumattakaan – mieleeni on palannut yhä uudelleen se, mitä esityksen toinen ohjaaja Atro Kahiluoto on sanonut muistini mukaan esityksen taustasta. Että hän oli ollut viimeisen vuoden koko ajan harmissaan jostakin. Ja että oli varmaan muitakin, jotka tunsivat samaa, eli että harmia täytyi olla laajemminkin ilmassa.

Paitsi että nyt, kun tutkin arkistojani, käy ilmi, että muistini on taas kerran tehnyt mieleistään yhdistelytyötä ja että Kahiluoto ei ole sanonut noin juuri Elvytyksen taustasta. Sen sijaan hän on sanonut noin haastattelukirjassa Koirien ajama kettu (toim. Kaisa Korhonen) esimerkkinä siitä, kuinka hänen esitystensä aiheet saattavat löytyä.

Helsingin Sanomien aikalaisarviosta Elvytyksestä käy kuitenkin ilmi, että mielikuvani esityksestä ei ole täysin väärä. Esityksen fiktiivinen tausta on Jean Genet’n Parveke, jota on muka ollut tarkoitus esittää, mutta että näyttelijän loukkaantumisen vuoksi esitetäänkin Genet’n sadomasokistisen vallan teatterin ja pahuuden kaivelun sijaan lempeää, katsojan hyvyyttä ja tämän uskoa hyvyyteen elvyttävää teatteria. Ja juuri tämä ele, siirtymä pahuudesta lempeyteen, tekee minuun vaikutuksen.

JOENSUUN SKINHEADIT eivät tulleet tyhjästä. 1990-luvun alussa Suomi ajautui Neuvostoliiton kaupan romahtamisen jälkeen historiansa pahimpaan lamaan, työttömyys nousi hurjaksi, moni yrittäjä päätyi konkurssiin. Samaan aikaan ensimmäiset pakolaiset saapuivat Suomeen ja Joensuuhun. Liikkui huhuja siitä, kuinka heitä on nähty ruokakaupassa runsaiden ostosten kanssa samaan aikaan kun kantasuomalaisella työttömällä ei ole varaa ruokaan. Tässä ilmapiirissä osa nuorista – siis niistä, joista kerrotaan, että on vain hyvä, että nuoret ovat ajattelultaan mustavalkoisia ja ehdottomia – oli valmiita tarttumaan aikuisilta kuulemiinsa signaaleihin ja ryhtymään sanoista tekoihin. He löysivät absoluuttisen aatteen, absoluuttisen vihollisen ja – elämän yleisen epäselvyyden ja hankaluuden sijaan – absoluuttisen elämäntehtävän.

Ennen kuin Joensuun skinheadeista tuli Joensuun skinheadeja, he olivat henkeen ja vereen metallipäitä, ystävällisiä pitkätukkahippejä, jotka vastasivat myös siitä, että Joensuu oli aktiivinen UG-metallin keikkakaupunki. Myöhemmin kaksi heistä oli haastateltavana ohjelmassa Hyvät, pahat ja rumat. Kun toimittaja Simo Rantalainen kysyi heiltä, mitä he ajattelevat heihin liitetystä väkivallasta, vastaus kuului, että jatkossa miekka on kynää vahvempi. Jolloin Rantalainen kysyi tarkentavan kysymyksen, että tarkoititteko, että jatkossa kynä on miekkaa vahvempi.
Kävi ilmi, että juuri sitä he tarkoittivat. •

Tuomas Timonen

Näytelmän kirjoittamisen ja dramaturgian lehtori