Sana: Vaarallisen upottava valtavirta

Uusien muotojen radikaali mahdollisuus muutokseen on hukattu Suomessa. Immersiivisyydestä on tullut savuverho, jolla hankitaan suuria rahoituksia vanhoillisille teoksille, kirjoittaa kaksi vuosikymmentä lajin esityksiä tehnyt Samee Haapa.

KUN UUDET MUODOT YLEISTYVÄT, niistä tulee jossain vaiheessa myös apurahajärjestelmän kuumia ilmiöitä. Valta-asemassa olevat hakijat ja arvioijat tarttuvat uusiin ilmiöihin välittämättä siitä, onko heillä historiallisesti ammattitaitoa tällaisista muodoista.

Immersiivisten esitysten kohdalla tämä on näkynyt konkreettisesti siinä, että esitysten yleisösuhde on pysynyt muuttumattomana myös teoksissa, joita niiden tekijät itse pitävät immersiivisinä tai jotka on asetettu tämän termin alle. Useaa valtionpalkintoa on perusteltu immersiivisyydellä silloinkin, kun teokset perustuvat katsomiseen, eivät immersiivisille teoksille ominaiseen yleisön roolin laajentamiseen kohti erilaisia tekijyyksiä.

Vaikka kulttuurisen omimisen muodoista käydään jatkuvasti keskustelua, syy termille ja sen asettamalle kritiikille on selvä: kyse on toisen kulttuurin hyväksikäytöstä. Antropologisesti kulttuuria ei määritä mikään tietty identiteettiin liittyvä ominaisuus (esim. ihonväri tai kieli), jonka kautta kulttuuri usein arkikielessä ymmärretään.

Antropologisen määritelmän mukaista kulttuurisen omimisen käsitettä voi soveltaa monissa yhteyksissä. Sovellan sitä tässä taiteeseen ehdottamalla taiteellisen omimisen käsitettä. Taiteellisen omimisen määritelmä seuraa edellisestä: valta-asemassa oleva taiteilija tai toimija käyttää hyväkseen heikommassa asemassa olevan tekemää taiteellista työtä ja hyötyy siitä.

Kysymys on historiatietoisuudesta ja sorron rakenteista. Suomalaisessa järjestelmässä uudet taiteelliset muodot kehitetään vapaalla kentällä ilman mielekästä rahoitusta. Kun muodot yleistyvät ja päätyvät valta-asemassa olevien esittävän taiteen instituutioiden – puheteatterit ja muut valtionosuus-teatterit – ohjelmistoihin, ne pohjaavat prekariaattiin kuuluvien taiteilijoiden vuosien kehitystyöhön.

SUOMALAISEN ESITTÄVÄN TAITEEN parissa taiteellinen omiminen on yleistä. Yksi esimerkki lähihistoriasta ovat somaattiset tanssitekniikat. 2000-luvun taitteessa somaattiset tekniikat tekivät vasta tuloaan Suomeen. Kentällä olivat tuolloin vallalla modernin tanssin tekniikat, joiden käyttäjät katsoivat somatiikkaa alaspäin. Modernin tanssin tekniikoita pidettiin oikeina tanssitekniikoina ja somaattisia tekniikoita epämääräisinä.

2010-luvulla somaattiset tekniikat hyväksyttiin osaksi tanssin tekniikoiden kirjoa. Tällä hetkellä niiden voi jopa väittää kuuluvan nykytanssitekniikan valtavirtaan. Tämän muutoksen myötä voisi ajatella, että somaattisten tekniikoiden pioneerit olisivat saaneet kunnian työstään, mutta näin on käynyt verrattain harvoin. Monet somaattisten tekniikoiden pioneereista ovat poistuneet kentältä tai toimivat edelleen vähäisen rahoituksen varassa. Samalla heidän pioneerityöstään hyötyy käytännössä koko suomalaisen nykytanssin kenttä.

SAMA MEKANISMI TOISTUU immersiivisten esitysten kohdalla. Termi tuli Suomessa tunnetuksi 2010-luvulla. Iso-Britanniassa sitä on käytetty ainakin vuosituhannen alusta saakka. Kuten aina uusien termien ja tekotapojen kanssa, vastaanotto oli Suomessa kirjavaa. Esitystaiteen tekijöiden mielestä kyse ei ollut mistään uudesta. Samalla ei haluttu ottaa vakavasti immersiivisen taiteen keskeistä kritiikkiä yleisösuhteen uudistamisen tarpeesta.

Tällä hetkellä esitystaide perustelee usein merkitystään juuri immersiivisyydellä, vaikka esitystaiteen alle kuuluu edelleen runsaasti perinteisiä lavaesityksiä. Institutionaalisen puheteatterin tekijät ovat jättäneet lähes kokonaan käyttämättä immersiivisten esitysten tarjoamat mahdollisuudet uudistumiseen.

Immersiivisiä esityksiä kehitettiin pitkään marginaalissa ennen kuin rahoitustahot ovat tunnustaneet niiden merkityksen. Itse toimin yli kymmenen vuoden ajan esiintyjänä lavaesityksissä rahoittaakseni kokeiluni vaihtoehtoisten yleisösuhteiden parissa ennen kuin Suomessa annettiin lainkaan rahoitusta tällaisille esitysmuodoille.

Tällä hetkellä rahoitusjärjestelmämme on hahmottanut immersiivisen taiteen merkityksen, mutta suurimmat panostukset kohdistetaan edelleen niille, jotka ovat saaneet kannuksensa perinteisten lavaesitysten parissa. Prestiisi muodostetaan lavaesitysten kautta, ja järjestelmä kannustaa ansioituneita taiteilijoita. Ongelmaksi asetelma muodostuu, kun perinteisiin esityksiin keskittyneillä taiteilijoilla ei ole poikkeuksellisten yleisösuhteiden vaatimaa ammattitaitoa.

Tästä ei seuraa vain taiteellista taantumuksellisuutta, vaan myös turvallisuusongelmia. Näistä konkreettisin esimerkki on tällä hetkellä suostumuksen neuvottelu. Suostumuksella tarkoitetaan vapaaehtoisuuteen pohjautuvaa yhteisymmärrystä. Se on kansainvälisesti keskeisimpiä kysymyksiä immersiivisten esitysten kohdalla, mutta harvalla tekijällä on neuvottelun käytännöistä ammattitaitoa. Esityksissä tämä on ilmennyt esimerkiksi tilanteina, joissa yleisöä kosketetaan ilman lupaa.

OLEELLISTA ON TUNNISTAA olemassa olevat valtarakenteet sekä immersiivisyyden erityiset kysymykset ja sen vaatima ammattitaito. Lainattaessa on tunnistettava, mistä lainataan, ja tasattava resurssit sen mukaisesti.

Mikään ei synny tyhjiössä. Ennen muuta tulisi luoda järjestelmä, joka pitää huolen uutta luovasta taiteesta myös jatkossa. Tämänhetkinen järjestelmä ei tue kokeellista taidetta. Pioneerityön tukeminen vaatii vahvempaa viittauskäytäntöä, joka tunnistaa tehdyn työn ja sen yhteisöllisen luonteen.

Osa immersiivisten esitysten Suomessa kohtaamasta vastustuksesta liittyy suomalaisen esittävän taiteen historiaan, vahvaan painotukseen lavaesityksiin ja puheteatteriin. Myös esimerkiksi Iso-Britanniassa puheteatterilla ja lavaesityksellä on hyvin vahva asema. Sen rinnalla on kuitenkin myös muita esitysmuotoja. Tämä mahdollistaa pohjan moninaisempiin esitysmuotoihin kuin Suomessa.

Toisaalta osa lajin kehityksen haasteista on myös kansainvälisiä. Persis Jadé Maravala on brittiläisen ZU-UK-ryhmän taiteellinen johtaja ja taiteellinen tutkija. Hän on tunnettu ja palkittu immersiivisten esitysten tekijä, joka kritisoi immersiivisen teatterin nykytilaa viime vuoden lopulla julkaistussa podcastissa Talking about Immersive Theatre

Maravalan mielestä immersiivisen teatterin radikaali mahdollisuus uudistumiseen on vesittynyt: siitä on tullut yleistä taideviihdettä.

On oleellista, että kritiikki tulee nimenomaan taiteilija-tutkijoilta. Immersiivisyydestä on muodostumassa hanketehtailijoiden märkä unelma, mutta radikaalit uudet ehdotukset, taiteen yleisösuhteen rohkeampi kehittäminen ja immersiivisten esitysten erityiset kysymykset eivät saa ansaitsemaansa tukea. Tällöin siitä tulee parhaimmillaan uusi genre ja huonoimmillaan savuverho, jolla hankitaan suuria rahoituksia todellisuudessa vanhoillisille teoksille. •

Samee Haapa

Kirjoittaja on taiteilija ja tutkija, jolla on myös antropologin koulutus

Sana: Vaarallisen upottava valtavirta

Saattaisit pitää myös näistä

Kaupunginteattereiden esitykset kutkuttivat kiitoksiin

Kykeneekö vos-verkosto selviytymään kohonneista kustannuksista ja kuntien kurimuksesta?

Vuoden 2023 kirkkaiksi hiotut esitykset

Artikkelit

Arviot

Ihmiset

Näkökulma

Ostoksesi