”Jokaisen ihmisen elämästä voisi kertoa niin monta eri tarinaa”, Annette Arlander toteaa hieman kiusaantuneena.

Tottahan se on, Arlanderin elämästä puhuttaessa voisi keskittyä 1980-luvun performanssi-interventioihin, 1990-luvun kuunnelmien käsikirjoittamiseen ja ohjaukseen, 2000-luvun taitteen taiteelliseen tutkimukseen ja esitystaiteen opettamiseen tai moneen muuhun.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen Arlander on tehnyt ajallisesti mittavia maisemaan keskittyviä videoita, joissa näkyy vuodenkierto. Hän on ohjannut ja esiintynyt, opettanut ja kirjoittanut, väitellyt tohtoriksi ja tehnyt pitkän kansainvälisen uran taiteilija-tutkijana. Nykyisin Arlander puhuu mieluiten puille, ja puista, mutta sitä ennen yritän saada hänet kertomaan jotain historiastaan.

TEATTERI MUUTTI MAAILMAA

Arlanderin innostus teatteriin syntyi jo Lauttasaaren ruotsinkielisessä yhteiskoulussa 1960-luvulla. Hän esitti aamukuvaelmassa Kleopatraa.

”Minulla oli hapsuhuivista koottu peruukki päässä, heitin alumiinipaperista tehdyn peilin lattialle ja lausuin: ’Haluan olla esi-isieni luona ennen auringonlaskua’”, Arlander kuvailee lukiossa ystävänsä Monica Nymanin kanssa tekemäänsä esitystä.

Arlander huomauttaa, ettei ole koskaan mieltänyt itseään esiintyjäksi, vaikka harrastikin tanssia ja teatteria. 1960-luvulla Harriet Lindroth käytti ruotsinkielisen lauttasaarelaiskoulun englannin kielen opetuksessa draamapedagogiikkaa, ja moni draamakerhon jäsenistä päätyi myöhemmin tekemään teatteria ammatikseen.

Lukion jälkeen Arlander oli epätietoinen siitä, mihin ryhtyisi. Hän kertoi äidilleen, että voisi mennä töihin kukkakauppaan. Äidillä oli tyttärensä tulevaisuudesta toisenlainen käsitys, ja hän ilmoitti tämän yliopistoon lukemaan yleistä kielitiedettä. Onneksi yliopistossa saattoi opiskella myös taidehistoriaa ja teatteritiedettä.

Teatterikoulun ohjaajalinjalle Arlander päätyi vuonna 1977 oltuaan töissä useita vuosia Svenska Teaternin valaistusassistenttina, tarpeistonhoitajana ja kuiskaajana.

”1970-luvulla teatteri oli ala, jossa maailmaa muutetaan. En olisi koskaan päätynyt Teatterikouluun, ellen olisi nähnyt esimerkiksi sellaisia esityksiä kuin Kom-teatterin Tervahanhi (1974), joka teki minuun lähtemättömän vaikutuksen”, Arlander sanoo.

JUURET AVANTGARDESSA

Arlanderin ensimmäinen ohjaus Teatterikoulun-aikoina oli Euripideen Bakkantit (1978) ruotsinkielisessä ylioppilasteatterissa.

”Se oli hurja ämmälauma. Esityksessä oli 48 ihmistä, jotka juoksentelivat vuorisilkeissä Kaivopuistossa, elävä lammas ja viiden hengen akustinen bändi. Tavallaan se oli kymmenen vuotta liian myöhään, jos vertaa Richard Schechnerin esitykseen Dionysos in 69. Toisaalta se oli kymmenen vuotta etuajassa, jos ajattelee, että feministinen teatteri vakiintui Suomeen vasta paljon myöhemmin.”

Jos perinteinen Bakkantit on tarina kahden miehen taistelusta vallasta, järjestyksestä ja epäjärjestyksestä, Arlanderin ohjaamassa versiossa pääosassa olivat naiset.

”Me tehtiin se niin, että siellä olivat nämä naiset, Theban naiset ja sitten Bakkantti-naiset, jotka valitsivat keskuudestaan jokaista kohtausta varten jonkun esittämään kuninkaalle Dionysosta. Eli se oli naiskollektiivi, joka valitsi keskuudestaan edustajan. Se on minusta edelleen hyvä dramaturginen ratkaisu eikä takuulla ollut vain minun ideani, koska tekeminen oli niin kollektiivista.”

1980-luvulla Arlander oli mukana Homo$-ryhmässä, joka tuli tunnetuksi happeningeistaan ja yhteistyöprojekteista toisen performanssiin keskittyvän Jack Helen Brut -ryhmän kanssa. Arlanderin lisäksi Homo$-ryhmään kuuluivat muun muassa Cris af Enehielm ja Ragni Grönblom sekä ryhmän perustajat Pieta Koskenniemi ja Elina Hurme.

”Teimme kaikenlaista, en edes muista, mitä. Juoksimme SETAn iltaan Vanhalla, huusimme jotain ja juoksimme pois. Eniten pidin sellaisista elävistä installaatioista, jotka saattoivat kestää monta päivää”, Arlander sanoo ja jatkaa:

”Emme me aluksi kutsuneet tekemistämme performanssiksi, se nimi tuli jostain ulkoapäin. Silloin 1980-luvulla Suomessa oli useita ryhmiä, joiden työtä kutsuttiin performanssiksi, vaikka klassinen performanssi on nimenomaan kuvataiteilijan tekemä yksilösuoritus.”

Jos ryhmässä tekeminen ei ollutkaan perinteistä performanssia, niin yhdessä tehdyillä esityksillä on pitkät juuret avantgarden traditiossa. Futuristit, dadaistit ja situationistit toteuttivat nimenomaan ryhmälähtöisiä kokeellisia esityksiä.

Taidehalli 85 -tapahtuman yhteydessä julkaistussa tekstikokoelmassa Arlander kirjoittaa manifestissaan Regressio I vapauden ja vastuun sekä yksityisyyden ja yhteisyyden maksimoinnista taiteen tekemisen perustana.

Arlanderin teksti kuvaa oman aikansa taiteen tekemisen paradoksaalisia ihanteita: taiteessa tulisi olla vapaus tehdä mitä huvittaa ja siellä missä haluaa, mutta vapaus on myös vapautta vallankäytöstä. Toinen ihanne olisi tavoittaa taiteen tekemisellä jotain, joka ylittää oman ymmärryksen: muiden kanssa tekemisen myötä on mahdollista ylittää omat rajansa ja toteuttaa feminististä ideaalia yhteistyöstä.

KAIKEN VOI TEHDÄ ITSE

”Viime aikoina olen huomannut, miten ihminen palaa sellaisiin asioihin, joita on tehnyt jo aiemmin. Nykyään minua kiinnostaa podcastien tekeminen, ja välillä mieleen tulee 1990-luku, jolloin tein pääasiassa kuunnelmia.”

Kuunnelmia Arlander päätyi tekemään aluksi ruotsinkieliselle radioteatterille ja lähdettyään sieltä ovet paukkuen suomenkieliselle radioteatterille. Kun kysyn, mikä konfliktin aiheutti, hän puuskahtaa:

”Kai mä yritin aina tehdä jotenkin mahdottomia asioita. Koska ruotsinkielinen kulttuuri on niin pienen piirin juttu, sen täytyy aina olla trevligt. No, taisin kyllä itsekin olla aika mahdoton.”

Omaan taiteelliseen ajatteluun vaikutti 1990-luvulla saatu työhuone Helsingin edustalla olevalta Harakan saarelta.

”Ajattelen, että se on ollut varsinainen taidekouluni. Ymmärsin, mikä ero on teatterintekijän ja taiteilijan välillä. Siinä missä ohjaaja tarvitsee aina jotain muuta, näyttelijät ja tuotanto-olosuhteet, taiteilija voi tehdä kaiken itse”.

Merkittävä muutos omassa taiteellisessa tekemisessä tapahtui myös silloin, kun Arlander hankki videokameran. Tarkoituksena oli tehdä kameralla vain muistiinpanoja esitysten harjoituksista, mutta videokuvaus vei mennessään.

”Tein Zodiakin näyttämölle kaksi Beckettin pienoisnäytelmää, Quad ja Catastrophe (1998). Se oli puhdasta modernismia, sinisiä, keltaisia ja punaisia kaapuja, vastakohta kaikelle, mitä olin tehnyt aiemmin. Kokemukseni aiemmista omien esitysten videotaltioinneista oli kamala – ei ympäristönomaista esitystä voi videoida. Nyt ajattelin, että teen tässä videokameralla vain jotain muistiinpanoja”, Arlander kertoo.

”Se, että mä saatoin itse painaa rec-nappulaa ja tehdä valinnat kameran takana, muutti kaiken. Suhtautumiseni videokuvaukseen muuttui, kamera ei ollut enää hirvitys vaan kiinnostava lelu, jota halusin kokeilla.”

”Ohjaajan positio on, ettei itse osaa mitään. Pitää olla teksti ja näyttelijät, rahoitus, tekniikka ja paikka ennen kuin voi tehdä mitään. Sitten täytyy organisoida asiat niin, että ihmiset pystyisivät tekemään niitä kimpassa. Halusin tehdä kaiken itse. Sehän oli aika punk-henkinen ajatus, vaikka en sitä silloin niin ajatellutkaan. Mutta sama idea, että ei tarvitse mennä minkään tuotantokoneiston kautta.”

PALJON AIKAA

Viime vuonna Arlander oli mukana Sanna Kekäläisen esityksessä Epidermis – Maan hauras iho (2022), jossa esiintyi myös Seela Sella.

”Törmäsin Sannaan kävelyllä, ja hän kysyi, olisinko kiinnostunut tulemaan hänen esitykseensä. En tietenkään voinut kieltäytyä mahdollisuudesta esiintyä Seela Sellan kanssa!”

Arlander tunsi Kekäläisen 1980-luvulta, jolloin tämä oli mukana useammassa Arlanderin ohjaamassa esityksessä.

”Sanna varmaan muisti, ettei minulla ole neuroosia esiintyä alasti ja esityksen tyyli, nonperformance eli esiintyä ilman että esitetään, oli tuttu.”

”Uskalsin lähteä mukaan, koska ajattelin, ettei minulla ole mitään hätää näyttämöllä, jos Seela on siinä. Ajattelin, että ei siinä voi epäonnistua, kunhan en vain seiso Seelan edessä. Kun tekee jonkun huippuammattilaisen kanssa, siinä oppii.”

Arlanderista esitys oli kiinnostava kokemus monella tapaa.

”Se oli paluu tanssin pariin, mutta jännä myös ohjauksen kannalta. Muistan, miten neuroottinen olin itse aikoinaan ohjaajana, ja nyt ihailin Sannan taitavuutta. Hän kannusti meitä tekemään sitä, mitä halusi meidän tekevän, ja rakensi sitä asteittain. Oli hieno kokemus olla mukana siinä ja ymmärtää, miten ohjaaminen todella on taito.”

Esityksen harjoitusprosessi kesti vuoden. Pitkä harjoitusaika oli esityksen kannalta välttämätön.

”On paljon sellaista, joka vaatii aikaa. Jos haluaa sellaisen estetiikan, että eletään elämää eikä sellaista, jossa on se kohotus, että nyt esiinnytään, niin se vaatii toiston ja pitkän ajan.”

VÄLILLÄ TUULI VASTAA

Arlanderin tämänhetkinen mielenkiinnon kohde on podcastien tekeminen.

”Nykyään podcasteissa on sama viehätys kuin aikoinaan videokuvaamisessa tai blogeissa: ei tarvitse mennä minkään tuotantokoneiston kautta. Ääniformaatissa, puheen äänittämisessä, kiehtoo se, että kaiken voi tehdä tässä ja nyt. Se on sen hetken totuus.”

Yleensä podcasteissa ihmiset puhuvat toisilleen, mutta omissa podcasteissaan Arlander puhuu puille. Puille puhuminen on jatkoa Arlanderin vuosikymmeniä kestäneelle kiinnostukselle maisemaa kohtaan. Pitkäkestoisissa maisemavideo-projekteissaan Arlander on usein istunut kuusen alla tai pitänyt kiinni katajasta, ikään kuin kädestä. Sen sijaan että tarkastelisi maisemaa vain näkymänä, hän keskittyi siihen, mistä maisema koostuu ja päätyi yksittäisiin puihin.

”Jos perinteinen podcast on sellainen, missä joku toimii emäntänä, kutsuu vieraita ja keskustellaan yhdessä, niin minä puhun puille tai tietylle puulle. Tietysti siitä tulee monologia, puu ei vastaa. Tai no, välillä tuuli vastaa tai käpy voi tulla päähän.”

”Tietysti tätä projektia voi kritisoida, että inhimillistänkö puita. Viittaan Ursula LeGuinnin ajatukseen, joka menee jotakuinkin niin, että tarvitsemme maailman subjektivoimista, koska katsokaa mihin sen objektivoiminen on johtanut. Inhimillistäminen ei välttämättä tarkoita hyväksikäyttöä vaan siihen sisältyy mielikuvituksen mukanaan tuoma mahdollisuus.”

”Myös intialainen kirjailija Amitav Ghosh kirjoittaa kirjassaan Nutmeg’s Curse, että taiteilijoiden tehtävänä on palauttaa subjektipositio eläville olennoille. Se on tehtävä, joka meillä kaikilla on nyt, ja se on samaan aikaan sekä esteettinen että poliittinen.”

”Tavallaan koen olevani niin sanottu epäpoliittinen henkilö, mutta en pitäisi mielekkäänä puille puhumista vain omaksi ilokseni ellen ajattelisi, että edes symbolisella tasolla voisin haastaa vallitsevia ajatuksia. Minä puhun puulle ja se kuuntelee, on kärsivällinen. Eniten harmittaa, etten osaa musisoida. Uskon, että puut ymmärtäisivät musiikkia paremmin.” •

PILVI PORKOLA