SIINÄ MISSÄ TAMPEREEN Teatterikesän kansainväliset vierailijat tuntuvat toisinaan olevan vanhojen tähtien kirkastamista tai hitusen ajastaan jäljessä, kotimaisen parhaimmiston katselmuksessa nähdään ajattomia, raastavia ja väkeviä esityksiä.
Porin teatterin Tulitikkutehtaan tyttö nostaa hattua Aki Kaurismäen samannimiselle klassikkoelokuvalle (1990). Elokuvakäsi- kirjoituksesta ensi kertaa teatteriesitykseksi siirtynyt teos vahvistaa kauniisti todeksi sen, että siinä missä elokuva on visuaalisuuden taidemuoto, teatteri on sanojen taidetta. Kertoja kertoo näyttelijöiden kuvittamaa tarinaa. Pääroolit pysyvät pitkään sanattomina, Iiris puhkeaa puhumaan vasta esityksen puolivälissä.
Näyttelijäliiton viime vuonna vuoden elokuvanäyttelijäksi valitsema Emma Kilpimaa on ilmiömäinen Iiris ja täyttää Kati Outisen elokuvassa esikuvan tarjonneen roolin suuret saappaat. Hänen käsittämättömän ilmaisuvoimaiset kasvonsa ovat ensin täynnä tunnetta. Kun rakastettu Aarne sanoo, ettei Iiriksen kiintymys liikuta häntä vähääkään ja tämä voisi vaikka laputtaa tiehensä, Kilpimaan kasvot muuttuvat kuin iskusta ja ovat siitä lähtien kuin pysähtynyt kuva, kivettyneet, jäätyneet, toivonsa menettäneet.
Itsekkäiden ihmisten ympäröimä, viattomasti rakastunut Iiris putoaa pilveltä karuun todellisuuteen. Tunnollisesta työläisnaisesta kuoriutuu kostotar. Iiriksen sekoaminen rakkauteen tahditetaan ikivihreillä hiteillä. Kohtalonomaisena soi esimerkiksi Hep Starsin Cadillac. Nostalgiaa tihkuvassa esityksessä visuaalisesti vetävät, kekseliäät yksityiskohdat kuljettavat tarinaa sujuvasti.
Tulitikkutehtaan tyttö on hurjuudestaan huolimatta hyvänolon teatteria paljolti myös siksi, että se on satua ja sadun verhoon kauttaaltaan kohotettu teos. Se ei yritäkään olla totta, kuten Tuija Minkkisen ohjaama Porttiteatterin Ruukun sirpaleita, jossa todellisuussuhde esiintyjien elettyyn elämään ja omiin tarinoihin luo esitykseen yhden kierteen lisää. Yhdentoista vapautumisvaiheessa olevan tai vapautuneen vangin sekä ammattitaiteilijoiden huikea teos nostaa karvat pystyyn, potkii katsojaa ja saattaapa myös sopivasti syyllistää heitä, joihin hyväosaisuuden arpa on elämän lotossa osunut.
HELSINKILÄISEN PORTTITEATTERIN esitys Ruukun sirpaleita alkaa hyytävästä argumentista, että kukaan meistä salissa ei ole syytön, sillä kaikki ovat rikkoneet yhteisöä vastaan. Mitä seuraa, kun rangaistuksena siitä on sulkeminen yhteisön ulkopuolelle? Mihin yhteisöihin olen kuulunut, haluaisin kuulua tai en halua kuulua? Vanki tai vapaa, oikeudessa tuomittu tai kultapossukerhon jäsen, kukaan ei lopulta ole toista parempi. Jokainen on höyhenenkevyt toisen puhalluksen ilmavirrassa ja toisaalta raskain, näkymättömin kahlein kiinni toisissa. Sitä, millaisen heijastuksen itsestämme näemme toistemme silmissä, ei pääse pakoon – ei ainakaan päihteiden avulla, jotka ovat viimeistelleet monen päätymisen lain toiselle puolelle.
Rosa Maria Perän dramaturgia ja Ninu Lindforsin koreografiat punovat isot teemat yhteen taitavasti. Sanna Salmenkallion viulu soi viiltävänä. Vereslihainen esitys on ammattimaista jälkeä siitä huolimatta, että esiintyjien suhde materiaaliin on hyvin henkilökohtainen ja moni heistä on yleisön edessä ensimmäistä kertaa. Kuplautuneiden, pääasiassa ammattiyleisöä puhuttelevien sekä taiteesta ylätasolla, ylevästi tai elitistisesti keskustelevien esitysten sijaan tämä teeskentelemätön teos tuo esiin yhden hyvän tarkoituksen, miksi teatterin ylipäätään kannattaa olla olemassa.
Esityksen päätyttyä yleisö taputtaa seisten pitkään, hartaasti ja hyvästä syystä. ( R M )
Emmoja kahmineen metalliyhtye Stam1nan kitaristi-laulaja Antti Hyyrysen esikoisromaanista Tuomo Rämön Lappeenrannan kaupunginteatterille dramatisoima ja ohjaama Viimeinen Atlantis sai Vuoden esityksen Thalia-palkinnon (2023). Ja ikävästi hermoon tämä tieteisdystopia osuukin: Tobeas on nykyajan saarnaaja, jonkunlaisen media- ja mainosyhtiön stara, puhekone, joka suoltaa rennon intensiivisesti juttua presentaatioissa. Paineella mennään, pysähtyminen on myrkkyä.
Ihan nykyhetkessä ei kuitenkaan olla, sillä tekoälyn käyttö on yleistynyt, ihmisillä on apunaan elokuutioiksi nimetyt kovin ihmismäiset robotit. Nykyiset ympäristöongelmamme ovat äityneet entistä pahemmiksi, mutta Tobeas ei niitä halua huomata. Sen sijaan olemassa olevan tiedon pohjalta toimiva ja (lähes) tunteeton elokuutio kyllä huomaa.
Tässä on esityksen yksinkertaisesti ja vahvasti rakennettu jännite. Inhimillisen ja ei-inhimillisen toiminta, ei-inhimillisen omantunnonkaltainen olemus maailmassa, jossa irrationaalinen ihminen ei suostu havaitsemaan ilmeistä. Tobeasta esittävät vuorollaan kaikki esityksen viisi näyttelijää, ja Tobeashan on me kaikki, jotka ajattelemme, että meillä on vielä hetki aikaa, ja joita globaalissa kriisissäkin kiinnostaa vain oma lähiympäristö. Me, jotka uskomme, että tärkeintä tässä ovat tekniset innovaatiot, talouden tila, oma työ. Ja vedenpinta nousee.
Viimeisen Atlantiksen tuhokuvasto on luotu ekonomisin mutta tehokkain keinoin. Mustan, avaran tilan keskellä roikkuu katosta lava, jonka avulla rakennetaan lukuisia tiloja kuulusteluhuoneesta lentokoneen matkustamoon ja kellariin. Lavan takana on suuri, “muoviroskasta” tehty seinämä, joka toimii muun muassa merenä. Vaikuttavin kohtaus on maanjäristys, jossa heiluvalla lavalla olevat näyttelijät sinkoutuvat reunalta toiselle valtavan jyrinän säestyksellä.
Tehokas on myös esityksen dramaturgia, jossa liikutaan esityksen nykyhetkessä, Tobeaksen muistikuvissa ja lapsuudessa. Visuaalista tekniikkaa käytetään oivaltavasti muttei itsetarkoituksellisesti. Antti Hyyrysen musiikki- ja äänimaailma muistuttavat viestin vakavuudesta silloinkin, kun naurattaa. (MT)
Juho Mantereen sovitus ja ohjaus Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta painottaa Linnan ymmärtävää, humoristista katsetta järjettömässä tilanteessa pinnistelevään pieneen ihmiseen ja kommentoi sitä, miten Linnaa on luettu ja tulkittu kansallisten kohtalonhetkien kuvaajana. Esitystä on alettu valmistaa ennen Ukrainan sotaa, eikä se sitä varsinaisesti kommentoi, mutta toki sivuaa. Nykyistä ”jatkosotaa” ei voi olla ajattelematta katsomossa.
Esityksen alussa pimeältä näyttämöltä erottuu paksujen koivupöllien päällä seisovat Tuntemattoman sotilaan useat painokset sekä romaanin sensuroimaton versio Sotaromaani. Sitten jylähtää Finlandia soimaan, näyttämö täyttyy sinisellä valolla ja pöllit kirjoineen heijastuvat taustaansa kuin ihmishahmot. Finlandia pauhaa pitkään.
Sitten neljä nuorta näyttelijää alkaa lukea vuorotellen Linnan romaanin alkua, kuvausta jatkosodan syttymisestä. Hetken päästä olemmekin jo tapahtumien keskellä. Nuoret juoksevat vauhdilla itsensä hikeen, intoilevat sotaan lähdöstä ja ovat kohta jo simputettavana ja oppimassa pelkäämään. Esityksen kohtaukset kulkevat luontevasti ja kuitenkin rajattuina kuin sarjakuvassa.
Populaarikulttuuri on muutenkin tuotu tehokkaaksi osaksi esitystä. Kun Rokka tappaa kokonaisen venäläisosaston, tanssahtelee Minja Koski Pähkinänsärkijän säestyksellä punaisia ilmapalloja neulalla puhkoen – vähän kuin Chaplin Hitler-pastississaan maapallonsa kanssa. Tai kun pelokkaat sotilaat lähtevät jääkiekkomailoineen hyökkäykseen, pauhaa Daruden Sandstorm taustalla.
Köyhän teatterin keinoin on näyttämölle saatu sota koko kauheudessaan sekä monta silmäniskua nykypäivään. Äärimmilleen vietyjä fyysisiä ponnistuksia ja tuskia kuvataan toistuvalla juoksemisella sekä raskaiden pöllien siirtelyllä ja kantamisella. Epämääräiset urheiluvaatteet näyttelijöiden päällä viittaavat nykyhetken taviksiin ja toisaalta urheilun ja sodankäynnin yhteyksiin, jääkiekkomailat ovat aseita.
Huumori nousee monessa kohtauksessa päällimmäiseksi, mutta esityksen pohjavire on sysimusta. Vaikka patetiasta on luovuttu, ei itku ole kaukana. Tämän esityksen erityisansio on valtava tunnerekisteri. Suomalainen sotilas taisteli peloissaan, vihaisena, toiveikkaana, julmana, ymmärtäväisenä, iloisena, katkerana – ja jossain vaiheessa varmasti myös tunteettomana. Aivan kuten vihollisensakin.
Teatterin fyysisyys sekä näyttelijöiden läsnäolo saa uupumuksen ja turhautumisen kurottamaan katsojaan asti. Ja tässä esityksessä siitä saadaan muutama virtuoottinen esimerkki Olli Riipisen ja Esa-Matti Smolanderin tuottamina. (MT)
Riina Maukola ja Minna Tawast
Tampereen Teatterikesä 7. – 13.8.2023
