Vuosaaressa nähtävä Neuvostoihmisen loppu esitetään juuri oikeassa paikassa. Koulukäytöstä poistettu 1970-luvun rakennus on sopivan kulahtanut, epämääräisen värinen tila, josta kukaan ei välitä pitää huolta. Sellaisenahan me tavallisten ihmisten Neukkulan muistamme: lannistavan näköisenä.
Valkovenäläisen kirjailija Svetlana Aleksijevitšin samannimisen dokumenttiromaanin (2013) yhteen lukuun perustuva esitys on vielä esitysympäristöään lannistavampi. Se on itse asiassa kauhea, sillä menneiden hirveyksien kertaamisen lisäksi se tulee todistaneeksi, kuinka kaikki jatkuu vain päällisin puolin muuttuneena.
Aleksijevitš on haastatellut ihmisiä Neuvostoliiton romahdusta seuranneena sekasorron ja toivon aikana, ja kirja on julkaistu juuri ennen Krimin hyökkäystä. Nuori polvi, ainakin osa heistä, piti vanhoja kommunisteja naurettavina tai säälittävinä, mutta vanhainkodissa viruva puoluekaaderi Vasili Petrovitš ei Stalinin aikaan kokemansa valheellisesti perustellun vangitsemisen ja kidutuksen jälkeenkään näe neuvostojärjestelmässä mitään väärää. Hän tukeutuu viimeiseen asti uskoonsa neuvostokommunismiin.
Oleellista esityksen tulkinnalle tässä ajassa ovat kokonaisuuden aikakerrostumat. Me katsomme esitystä kymmenen vuotta kirjan julkaisun jälkeen, kun viimeisetkin rippeet uskosta, että Venäjä voisi kehittyä demokraattiseen suuntaan, ovat kadonneet.
Miehen tuska kommunismin ideaalin pettämisestä näyttäytyy nyt muunakin kuin uskonsotilaan osin surkuteltavana kohtalona maansa murroksen keskellä. Sandsongkomplexin ja Helsinki98-ryhmän tuottamassa esityksessä kiteytyy se, minkälaiseksi militaristinen ja diktatorinen järjestelmä muovaa kansalaisensa. Kuinka vierauden haamu asettuu ihmisiin, jotka elävät jatkuvassa valheessa. Vasili Petrovitš on vähintäänkin välillisesti osallinen kammottaviin rikoksiin, mutta hän ei kadu, hän on raivoissaan.
Ja nyt, Ukrainan sodan ja kaikkialle levitettävän sotapropagandan seassa, saamme seurata hirmuvallan ”dialektista” kehitystä.
Aleksijevitšin tekstin tulkinnasta löytyy myös ymmärryksen hetkiä loppuaan odottavaa 87-vuotiasta kohtaan. Hänelle 1980-90-lukujen perestroikan uudistukset, poliittisen eliitin korruptoituneisuuden paljastuminen ja läntisen kulutuskulttuurin ihannointi edustivat moraalista rappiota.
Vasili Petrovitšia esittävä Sami Lanki tekee intensiivistä fyysistä työtä pitkien monologiensa aikana. Hän muuttuu silmiemme edessä sairaaksi vanhukseksi, joka sinnittelee elämän reunalla epäystävällisen hoitajansa huomissa. Toisessa näytöksessä Lanki hetkeksi vetreytyy nuoremmaksi itsekseen ottaakseen vastaan valtakoneiston epäluulon.
Elli Närjän esittämässä sairaanhoitajassa henkilöityy 90-luvun nuorten aikuisten kommunismia kohtaan tuntema halveksunta. Lankin kärvistelyä seuraava nykykatsoja ei voi olla ajattelematta Vladimir Putinia ja hänen turhautumisensa syitä.
Monologin puhutteleva lavastus on Venäjältä viime vuonna vaimonsa kanssa paenneen visuaalisen teatterin velhon, Pavel Semtšenkon. Hän kuuluu ”insinööriteatteriksi” kutsutun Akhen perustajiin. Teollisen harmaan huoneen etuosassa on ankea laveri, tuoli, vessanpönttö ja muutama muistoesine sekä jonkinlaisella rätillä peitetty Leninin pää. Laverin laudoista on moneksi, muun muassa kidutusvälineiksi. Petrovitsin huoneen takaseinä muodostuu lasi-ikkunoista, joiden läpi näemme vaihtuvia historian kuvia, muun muassa Dziga Vertovin elokuvia 1920- ja 30-luvuilta.
Esityksen ohjaaja ei halua nimeään julkisuuteen, koska Venäjän hyökkäyssota aiheuttaa hänelle turvallisuusriskin. Ohjaajalla on yhteyksiä Venäjälle. Näytökset jatkuvat marraskuulle.
Minna Tawast
Sadsongkomplex ja Helsinki98: Neuvostoihmisen loppu. Perustuu Svetlana Aleksijevitšin samannimiseen dokumenttiromaaniin. Suomennos ”ohjaaja” ja Martti-Tapio Kuuskoski. Ohjaus ”ohjaaja”. Dramatisointi ”ohjaaja” ja Sami Lanki. Lavastus, videot, valot Pavel Semtšenko. Puvut Anis Kronidova. Äänet Ville MJ Hyvönen. Näyttämöllä Sami Lanki ja Elli Närjä. Kantaesitys Vuosaaren vanhassa lukiossa 15.9.2023.
