TÄTÄ ARVIOTA KIRJOITTAESSANI vasenta lonkkaani vihloo (se oli aina se ”huono” jalka), ja olen varma, että tästä tulee kamala teksti, vaikka kuinka yritän parhaani. Kuten Henna Raatikainen tuo kirjassaan Kuinka baletti nousi jaloista päähäni esiin, kehon muisti kauan sitten tanssituista ja paljon toistetuista liikkeistä sekä ainainen pyrkimys kohti täydellistä suoritusta ovat baletin jättämä perintö. Vain täydellisyys tuo iloa ja nautintoa, virheet taas häpeää. Moka ei todellakaan ole lahja, ja vapaus ei tunnu luonnolliselta.
Raatikainen aloitti balettitunneilla 4-vuotiaana ja 8-vuotiaasta 16-vuotiaaksi hän treenasi Suomen Kansallisoopperan balettioppilaitoksessa päämääränään balettitanssijan ura. Sittemmin hänestä tuli valtiotieteiden maisteri, joka kirjoittaa erityisesti elokuvasta ja tanssista.
Raatikainen, kuten kaikki Oopperan balettikoulussa marinoituneet, tietää miten tossunauhat solmitaan oikein tai hermostuu, kun malleina tai elokuvissa tanssii joku, joka ei oikeasti osaa balettia. Hänellä on vahva käsitys siitä, mikä on kaunista ja oikein, mutta jossain vaiheessa miksi-kysymykset alkavat vaivata. Balettikoulussa ei koskaan selitetty, mikä oli harjoitussalin peilissä nähtyjen tuhansien toistojen yhteys näyttämöllä nähtyyn taiteeseen.
Kirjan ytimessä on se, kuinka Raatikainen kasvoi katsomaan maailmaa baletin lävitse ottaen sen maailmankuvan ja
niin sanotun totuudet annettuina. Baletille on ominaista vahva näkemys ”oikeasta” ja ”väärästä”: jokainen keho ei ole kaunis eikä tasa-arvoinen muiden kanssa. On opettajan antama muotti tai tähtitanssija Sylvie Guillemin kaltainen ideaali, johon pyritään. Siksi esimerkiksi balettitunnilla pianistin innostuminen improvisaatioon tai oman äänen esiin tuominen kauhistuttaa – kontrollin menetys ei ole tapana.
KESTÄÄ KAUAN ennen kuin balettia ja sen maailmaa voi tarkastella etäämmältä. Aikuisena baletista kirjoittavana kriitikkonakin Raatikainen on pitkään ikään kuin baletin puolella, kun hän puolustelee Merirosvon kyseenalaista, tunkkaista juoniasetelmaa puolisolleen. Kirjoittaja käy läpi omaa henkilöhistoriaansa ja taiteenlajin historiaa sekä nykypäivää saadakseen vastauksia siihen, miksi baletti oikein on sellaista kuin se on. Erityinen huomio on naisen asemassa ja kehossa.
Kirjassa avataan kiinnostavasti sitä hyvin outoa maailmaa, jossa balettikoululainen elää, ja taiteen maailmaa, jossa illuusiot luodaan. Raatikainen käy kirjassa läpi lukuisia kirjoittamattomia sääntöjä ja tapoja, joita baletti on täynnä. Aivan kuten hän osoittaa, ne näyttäytyvät nykyhetkessä jopa absurdeina, mutta olivat niitä kokiessa täysin luonnollisia. Omat sekä jokaisen luokkakaverin keholliset vahvuudet ja heikkoudet tulevat tutuiksi. Onneksi teksti ei typisty kauhistelemaan balettia – asiat vain olivat niin. Kehollinen tapa katsoa maailmaa ja kirjoittaa on kiehtova.
ESSEEMÄISESSÄ KIRJASSA LIIKUTAAN PALJON yksityisen ja yleisen välillä. Viime aikoina jotkut tietokirjojen kirjoittajat ja kaunokirjailijat ovat käyttäneet tutkimusta lähteenään epäeettisesti. Kaunokirjallisesta tyylistä huolimatta Raatikainen tuo esiin käyttämänsä lähteet ja suorat lainaukset. Lopussa on kiinnostu- neelle tarjolla laaja lähdeluettelo, joka sisältää paljon kotimaista ja ulkomaista baletin sekä tanssin historian tutkimusta ja videolinkkejä.
Eräs siitä kuitenkin puuttuu, nimittäin Balettioppilaitos – sata vuotta suomalaista balettikoulutusta (Koivisto, Korppi-Tommola & Niiranen 2021), josta olisi riittänyt ammennettavaa erityisesti Vaganova-metodista ja hierarkkisesta baletin opetuksesta.
Vaikka Raatikainen ei ole enää vuosikymmeniin tanssinut balettia, se muistuttaa monin eri tavoin olemassaolostaan. Se on läsnä oopperan pysäkillä jäävissä balettitanssijoissa ja omassa iän myötä rapistuvassa kehossa. Baletti voi kuitenkin tuoda suurta mielihyvää, ja on hienoa, että sekin puoli tuodaan esiin. •
Henna Raatikainen: Kuinka baletti nousi jaloista päähäni, Kustantamo S&S 2023.
AINO KUKKONEN
