Kaksi venäläistä, yksi ukrainalainen ja kaksi suomalaista näytelmäkirjailijaa haluaa tehdä esityksen, jossa käsitellään Ukrainan sodan nostattamia tunteita ja kysymyksiä. Kukin kirjoittaa tahollaan omia kohtauksiaan ja yksi kirjoittajista, Hanna Kirjavainen, ohjaa niistä esityksen Teatteri Avoimiin oviin.

Hieno ja hullu ajatus. Kirjailijoista kaksi, ukrainalainen Oleg Mikhailov ja venäläinen Jevgeni Kazachkov ovat tavoitettavissa lähinnä videopuheluiden avulla – Mikhailov Kiovasta ja Kazachkov Israelista, jonne hän on paennut. Loput, venäläinen Mikhail Durnenkov, suomalaiset Ari-Pekka Lahti ja Hanna Kirjavainen ovat Suomessa, jonne Durnenkov pakeni perheineen sodan alettua.

Ensi-iltaa edeltävässä infotilaisuudessa aistii, että prosessi ei ole ollut helppo – jo käytännön syistä, mutta ehdottomasti emotionaalisesti. Sota on toisille konkretiaa, omassa arjessa, toisille raskaan syyllisyyden taakka, toisille etäisempi, mutta muistoja nostattava ja tulevaisuutta varjostava. Tämä ei ole elämää suurempaa tragediaa. Tämä on pienten elämää. Mitä nämä ihmiset haluavat näyttämölle sodistaan?

”Vuonna 2009 teimme lukudraamaesityksen nimeltä Talvisota Baltic Circle -festivaalille Antti Hietalan koordinoimana. Mukana oli venäläisiä ja suomalaisia kirjailijoita – ukrainalaisetkin olivat silloin venäläisiä – minä, Ulla Raitio, Ari-Pekka Lahti, Mikhail Durnenkov, Maxim Kurochkin ja Jevgeni Kazachkov. Tarkoitus oli tuoda suomalaisille ja venäläisille näkyväksi toisen puolen näkökulmia ja kokemuksia. Kun Ukrainan sota alkoi, tuntui, että siihen pitää reagoida ja päivittää vanhaa esitystä. Soitin Mishalle (Durnenkov), kun kuulin, että hän on Suomessa”, kertoo Hanna Kirjavainen.

Neljätoista vuotta sitten kirjailijat tapasivat nelisen kertaa, puhuivat keskenään ja kirjoittivat tahoillaan. Tavoitteena oli päästä samalla kartalle siitä, mitä talvisodan aikaan tapahtui.

”Se osoittautui kuitenkin yllättävän vaikeaksi. Venäläisillä ei ollut oikeastaan mitään tietoa talvisodasta. Durnenkov sanoi, että hänen uransa näytelmäkirjailijana voidaan jakaa aikaan ennen talvisota-työpajaa ja aikaan sen jälkeen. Hän sanoi, että on kokonaisuudessaan kääntänyt kelkkansa työpajan jälkeen. Myös ukrainalaiset kirjailijat olivat neuvostokaanonin läpitunkemia ja halusivat kirjoittaa pelkästään venäläisten urhoollisuudesta ja voitokkuudesta. Jouduimme monesti vääntämään rautalangasta, että talvisodan aikana Hitler ja Stalin tekivät yhteistyötä. Mutta Krimin sodan alettua (2014), hän soitti Ari-Pekalle ja pyysi anteeksi käytöstään ja näkemyksiään. Hän tekee tällä hetkellä hyvin nöyrää työtä Ukrainan sodassa.”

Kurochkin ei Kirjavaisen mukaan halunnut olla mukana päivitetyssä Talvisota-esityksessä, koska kokee työskentelyn venäläisten kanssa mahdottomaksi huolimatta siitä, että Durnenkov ja Kazachkov vastustavat sotaa. Hän myös kielsi omien kohtaustensa käytön päivityksessä. Kurochkin on kuitenkin mukana esityksessä draamallisena henkilönä. Talvisota-lukudraama esitettiin sekä Helsingissä että Moskovassa.

”Tässä uudessa esityksessä yksi kohtaus vastaa tilannetta Moskovassa vuonna 2009: Lukudraamaan oli siellä jäänyt yksi ainut suomenkielinen kohtaus. Kaikki muut suomalaisten kirjoittamat kohtaukset oli jätetty pois. Sain raivarin ja sanoin esityksen jälkeen yleisön kuullen, että tämähän on meille pienille kansoille aivan tuttu tilanne: meidän näkökulmamme historiasta ei kiinnosta. Se ei synnyttänyt mitään keskustelua.”

”Lukudraaman yleisö kyllä halusi saada tietoa tällaisesta kummallisesta asiasta kuin talvisota, josta ei ollut koskaan kuullut. Paikalla oli sivistyneistön edustajia ja dokumenttiteatteriin erikoistuneen Teatr.docin väkeä. Teatr.doc oli paikallinen osapuoli projektissa ja tehnyt jo muun muassa Puolassa vastaavanlaista työtä, käsitellyt aiheita, jotka oli haluttu piilottaa Venäjällä. Päätös jättää meidän tekstimme pois oli silloisen Teater.docin isähahmon Michail Ugarowin (1956–20018). Voi olla, että taustalla on ollut pelko rahoituksen vähenemisestä.”

Kun ihmettelen, miksi Teatr.doc yleensä lähti mukaan projektiin, jos suomalainen näkökulma ei sitä kiinnostanut, Kirjavainen arvelee, että motiivi liittyi dokumenttiteatteri-orientaatioon.

”Ja venäläiset arkistot olivat silloin auki. Oli vähän sellainen momentum. Voihan tietenkin olla myös, että suomalaisten kohtaukset olivat vain paskoja”, hän nauraa.

KÄDETTÖMIEN SILLISALAATTI

Avoimissa Ovissa nyt nähtävässä Talvisodassa suomalaisten ja venäläisten kirjoittamat kohtaukset lomittuvat ja ovat osittain toistensa sisällä. Esitys ei seuraa kronologiaa eikä siinä ole narratiivia tai syy-seuraussuhteita, vaan se koostuu palasista, hetkistä sodan todellisuudessa muun muassa Mainilassa, Raatteen tiellä, kotirintamalla, Moskovassa 2019, Suomen rajalla 2022.

”Kirjoitin Raatteen tie -kohtauksen nyt kesällä. Oli tarve saada esitykseen faktaa ukrainalaisten mukana olosta toisessa maailmansodassa. Raatteen tien taistelut 1940 muodostavat Ukrainan, Venäjän ja Suomen kohtalonyhteyden. Suomalaiset tuhosivat osan ukrainalaisista koostuvasta Neuvostoliiton 44. divisioonasta ja voittivat taistelut. Ukrainalaiset tuotiin sinne suoraan Puolan rintamalta, eivätkä he edes tienneet, missä taistelivat. ”

Suomussalmella kaatuneiden Neuvostoliiton puolella taistelleiden sotilaiden määrää ei tiedetä tarkasti, mutta monissa lähteissä luku on yli 1000. Ukrainalaiset pystyttivät heille muistomerkin Kuhmontien varteen vuonna 2009. Kirjavaisen ohjaama ja Iida Koron dramatisoima Talvisota on ”rosolli”. Se ei pyri yhteneväisyyteen, kohtauksissakin on erilaisia tyylilajeja. Kaikki esitetään kolmen naisen, Ella Pyhältön, Anna-Leena Sipilän ja Kati Outisen, voimin.

Lue koko Minna Tawastin kirjoittama haastattelu lehden numerosta 2/2023.