Näyttelijä-kirjailija Noora Dadu halusi esityksissään Minun Palestiinani ja Fail käsitellä toiseuttamista sekä tehdä tilaa oikukkaalle ja moninaiselle ihmisyydelle. Näytelmät on nyt julkaistu kirjana.

Minun Palestiinani purkaa auki kokemusta, jolloin Dadusta ”tuli palestiinalainen”. Se tapahtui 11.9.2001. Hän tajusi siinä hetkessä, että arabeihin kohdistuvan vihan ja rasismin räjähdysmäinen kasvu koskettaa myös häntä. Siihen asti hän oli kuvitellut, että häntä määrittää lähinnä se, mitä hän tekee, ei se mistä hän tulee.

”9/11 ja sen seuraamukset olivat hirveä pettymys. Olin kasvanut eurooppalaisessa narratiivissa ja satumaailmassa, uskonut että ’ei koskaan enää’ olisi kaiken kattava slogan. Ihmisellä on mieletön kyky kuvitella maailma sellaiseksi kuin hän haluaisi sen olevan. Olin uskonut, että Suomi ja maailma vain kehittyvät ja että rasismi on asia, joka vähenee. 9/11 tajusin, että asiat eivät menekään niin. Se muutti minua ihmisenä.”

Toisen esityksen, Failin, Dadu teki, koska Kiasma ja Baltic Circle -festivaali tilasivat häneltä teoksen. Minun Palestiinani jälkeen Dadusta oli hyvää vauhtia tulossa ”se palestiinalainen teatteritaiteilija”. Tai olisi tullut, mikäli hän olisi moiseen ryhtynyt. Puhelimet kävivät kuumina ja ”arabinaisen” rooleja olisi ollut Dadulle tarjolla eri yhteyksissä. Samaan aikaan monissa muissa töissä tuli seiniä vastaan. Dadu ei ollut joillekin työnantajille tarpeeksi suomalainen. Äkkiä Dadun identiteetti ja työ, kirjoittaminen ja näytteleminen, redusoitui kehoksi, jonka muut määrittelivät ja jonka kautta häntä lähestyttiin. Se vaati käsittelyä.

”En ollut tottunut nimeämään kehoani, olen sillä tavalla vanhempaa sukupolvea. Olin hämmentynyt. Halusin vain olla hyvä näyttelijä. Olin kuvitellut olevani neutraali ja vapaa niin kuin tietenkin vain valkoinen etuoikeutettu keho voi kuvitella. Sitten kun se paikka minulta vietiin, tajusin, että tosi monella ei sitä ole. Prosessi vei minulta paljon tilaa, mutta ilman tätä kokemusta en olisi tullut asiasta tietoiseksi. Siinä oli mukana lahja”, Dadu sanoo.

”Näytteleminen on aina virheellistä. Täsmällisyyttä ei ole ja sen huomaa viimeistään silloin kun pyrkii siihen. Sanoisin, että mitä täsmällisempi ihminen, sitä enemmän tarvitsee armoa ja huumoria. Olen tavallaan hirvittävän täsmällinen, mutta sitä kompensoi todella huono muisti ja taipumus olla monessa paikassa yhtä aikaa. Fail oli minulle korjaava työ, hauskempi kuin Palestiina.”

Lue koko Jaana Semerin kirjoittama artikkeli Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden numerosta 5/2022.