Bussin ikkunasta näkyy postikorttimaisemat ylittävä kainuulainen luontoelämys. Syksyn kaikki värit loistavat maassa ja puissa, melkein koko matkan tietä vierustavat vedet ovat kirkkaita ja tyyniä, aurinko saa kesänvanhan vihreänkin sävyt hohtamaan. Tuntee itsensä etuoikeutetuksi matkustaessaan tässä maisemassa samalla, kun suomussalmelainen matkaopas kertoo meille reitin ja määränpäämme, Vuokin rajaseutukirkon, historiaa.

22.–25. 9. Suomussalmella järjestettävän Pakko sanoa -monologifestivaalin yleisöä viedään seuraamaan Mitä kirkkoon mahtuu -ohjelmakokonaisuutta. Se on osa festivaalin Mitä on elää syrjässä -teemaa. Työväen Näyttämöiden Liitto tuottaa tapahtuman nyt neljännen kerran.

Matkalla noin 40 kilometrin päässä Suomussalmelta sijaitsevaan Vuokkiin kuulemme, kuinka vihanpito saman kunnan kahden alueen välillä on ollut niin suurta, ettei toisissa käyty; itsepäiset Vuokin korpikommunistit halusivat oman seurakunnankin. Edelleen Suomussalmella on ihmisiä, jotka eivät ole koskaan käyneet Vuokissa. Itärajalla on riidelty ja toisaalta eletty moneen suuntaan.

Nyt tämän eri puolilta Suomea sekä Suomussalmelta tulleen yleisön pitäisi mahtua Vuokin pieneen puukirkkoon käymään rajaa kirkon ja ihmisen välillä. Kirkko on paikalla, jota luulisi suurempienkin turistimäärien kansoittavan, niin huikaiseva on lettosuon ja Kylmäjärven väliseltä niemeltä aukeava näkymä. Itse kirkkorakennuksen on Vuokin Rajaseutukirkko ry ottanut hoitaakseen Suomussalmen seurakunnan päätettyä myydä sen 2020.

 

Tämän paikallisemmaksi ei festivaali tule. Vapaaehtoiset tarjoavat yleisölle keittoa ja rieskaa. Ruokailua seuraa suomussalmelaisen yrittäjän ja vapaan taiteilijan, teatterin monitoimimies Eero Schroderuksen, monologi Rajatapauksia. Se kertoo alunperin kokkolalaisen kirkkoherran, Veli-Heikki Vaahtoniemen, kokemuksista Vuokin rajaseutupappina.

Vuokkilaiset yllättivät vuosina 1957–1961 työskennelleen nuoren papin monin tavoin: Saman tuvan seinällä saattoi olla vierekkäin Stalinin ja Jeesuksen kuvat. Usein pappia haettiin kuolevien avuksi, ja sairaitakin sai hoitaa lääkärin puutteessa. Vaahtoniemi kirjoittaa kokemuksistaan pilke silmäkulmassa, mutta lammaslaumaansa ymmärtäen. Eero Schroderuksen tulkinta on maanläheinen ja vahva. Hän ei kikkaile eikä deklamoi. Hänet on luotu kertomaan tarinoita.

Näyttelijä ja teatterin opettaja Lassi Alhorinteen 35-vuotistaiteilijajuhlansa kunniaksi valmistama Kymmenen kohtausta kirkossa perustuu virastaan erotetun pappi Kai Sadinmaan kirjalliseen tuotantoon ja elämään. Sadinmaa on tunnettu kiistoistaan kirkon oppeja valvovien tahojen kanssa. Hänen on katsottu muun muassa toimineen vastoin pappisviran velvollisuuksia ja pappislupausta, kun hän vihki homoparin Musiikkiteatteri Kapsäkissä 2017. Viime vuonna Helsingin tuomiokapituli päätti, että Sadinmaa menettää pappisvirkansa. Taustalla oli Sadinmaan toiminta Malmin seurakunnassa. Hän oli kehottanut ihmisiä jakamaan ehtoollista suoraan toisilleen ilman pappeja sekä hylkäämään piispat hengellisinä paimeninaan.

Alhorinteen performanssinomainen esitys alkaa tunnustelevasti ja rauhallisesti. Esityksessä mukana oleva pieni valkoinen Bobik-koira esitellään yleisölle; sen tehtävänä on näytellä Sadinmaan Sielu-nimistä koiraa. Papinpukuinen Alhorinne jutustelee yleisölle ja kirkkokäytävän vastapäisessä päässä istuvalle Sadinmaalle vähän niitä näitä, kyseleekin jotain, improvisoi. Mutta kun yleisö on ottanut henkisen takakenon, alkaa esitys ottaa kierroksia.

Alhorinne ravaa edestakaisin käytävällä ja saarnaa kiihtyvällä tahdilla. Kirkko on kadottanut jumalan, kirkko on pettänyt ihmiset, kirkko tekee syntiä, kirkko on häpäissyt kehon, kirkko on olemassa vain itseään varten, kaikkien uskontojen jumala on sama.

Alhorinne inkarnoituu vieraileviksi tähdiksi, kuten vapaustaistelija Mikis Theodorakikseksi sekä itse Kaikkivaltiaaksi. Alhorinne juoksee, hyppii, heiluu. Hän kiitää ulos kirkosta huolestunut Bobik perässään, palaa ja kaatuu hikisenä lattialle. Bobik aloittaa hoitotoimet ja nuolee hänen päänsä.

Puhdistettu profeetta puhuu tärkeimmästä, yhteydestä toisiimme.

Alhorinteen esitys on vaikuttava, syvällinen ja naurattava. Se nousee Sadinmaan teesien lisäksi jostain syvältä ihmisyydestä, häpeän ja sosiaalisten normien tuolta puolen. Katsomossa on mietteliäitä kasvoja.

Esityksen jälkeisessä, Kirsikka Moringin vetämässä, paneelikeskustelussa Vuokissa asuva pappi Helge Itkonen, Kai Sadinmaa ja Haukiputaan seurakuntapastori Nuusa Niskala jatkavat esityksen teemoista. Vastauksena kirkkoinstituution vääränlaiseksi kokemaansa vallankäyttöön Sadinmaa näkee koko instituution alas repimisen. Feministisestä teologiasta väitöskirjaa tekevä Nuusa Niskala taas uskoo tietynlaiseen anarkismiin, joka voi toteutua esimerkiksi paikallisuuden vahvistumisena, pienempien yksiköiden vastuullisena toimintana. Vastausta siihen, ketä kirkkoon mahtuu, ei tässä keskustelussa saatu, mutta ehkä koko tapahtuma antoi siihen omanlaisensa vastauksen.

 

Kirkkokansan kutsui äänettömästi pihalle huppupäinen, valkoisiin pukeutunut ja kumara hahmo. Raatteen tien läheisyydessä hän assosioitui nopeasti talvisodan sotilaaksi, vaikka aseeton olikin. Pihanurmikon keskellä oli avonainen arkku täynnä puolukoita. Arkun ympärillä niitä oli lisäksi kymmenillä lautasilla.

Jokseenkin järkyttyneenä ihmiset seurasivat arkussa hyppivää ja puolukoita polkevaa hahmoa, joka osoittautui tanssitaiteilija Reijo Kelaksi. Tämän valkoiset vaatteet värjäytyivät vähitellen verenpunaisiksi, kunnes hän kaatui uupuneena arkkuun.

Heikki Laitinen lauloi, ja Kelaa avustamaan tullut Suomussalmi-ryhmä alkoi kaataa lautasilla olevia puolukoita makaavan päälle kehottaen yleisöä osallistumaan. Kaikki eivät halunneet symbolista työtä tehdä, mutta lopulta Kela peittyi lähes kokonaan punaisiin marjoihin. Tuli kovin hiljaista. Tänä vuonna 70 vuotta täyttävän Reijo Kelan juhlaesitys päättyi.

Vuokki-kokonaisuus toi esiin hyvin ajankohtaisia näkökulmia syrjäisyydestä ja yhteisöllisyydestä, jumalasta, jumalattomuudesta, vastuusta  ja yhteiskunnasta, joka olemme me.

Pakko sanoa sai syyskuussa Taiteen keskustoimikunnan päätöksellä 40 000 euron avustuksen harvaan asuttujen alueiden kulttuuritoiminnan tukemiseen ja samalla takeet siitä, että festivaali pidetään seuraavanakin vuonna, 22.–24.9.2023.

Minna Tawast

EDIT. Korjattu 6.10. : Pakko sanoa -festivaali tuotettiin tänä vuonna neljännen, ei kolmannen kerran.