Sydän jysähti jo vuonna 2019, kun Alma Lehmuskallio soitti ja kysyi, mitä haluaisin tehdä Oulun teatteriin. Tiesin heti, että jotain tyttöyteen liittyvää. Olin haaveillut siitä jo pitkään.

Jouduin lapsena olemaan paljon poissa koulusta sairastelun takia, ja äitini koukkasi aina työpäivän jälkeen läheiseen kirjastoon lainatakseen minulle vanhoja suosikkikirjojaan yksinäisyyttäni lievittämään. Päädyin lukemaan useaan otteeseen kaikki klassiset tyttökirjat. Hiljaisessa kodissa ystävystyin niiden reippaisiin ja raikkaisiin päähenkilöihin, jotka kapinoivat juuri sopivasti normatiivista tyttöyttä vastaan. He olivat yhteisön silmissä kipakoita mimmejä, mutta kesyyntyivät kyllä loppua kohti edettäessä.

Nyt halusin tehdä jotain muuta, jotain, mikä ei olisi niin yksinkertaista tai perinteistä, jotain, mikä iskisi suoremmin omaan kokemukseen tyttönä kasvamisen kivuliaisuudesta. Suurena bibliofiilinä tutkin ensin omat hyllyni ja löysin heti ensiretkellä Monika Fagerholmin Diivan (1998). Se tuntui heti oikealta.

Tyttöys uusiksi

Diiva on tyttökirja niin kuin ne, joihin lapsena rakastuin, mutta se on sitä hyvin omintakeisella ja kiehtovalla, arkilogiikkaa kumartelemattomalla tavalla. Se kommentoi genreä ja tyttöyden representaatiota. Sen päähenkilö, 13-vuotias Diiva, on mahdoton alusta loppuun asti.

Kuten Pekka Tarkka sen vuoden 1998 ilmestyneessä Helsingin Sanomien kritiikissä kiteyttää: ”Monika Fagerholmin Diiva on J. D. Salingerin siepparin tytär, Peppi Pitkätossu ja Feeniks-lintu.” Fagerholm itse on usein kuvaillut Diivaa ihmisutopiaksi.

Henkilökohtaisena haaveenani oli kuvitella tyttöys ja naiseksi kasvaminen uudestaan Oulun teatterin pienelle näyttämölle. Lähdin suunnittelemaan Diivasta teosta, joka laukkaa lapsuuden klassikoihin piilotettujen raja-aitojen yli ja kurottaa konservatiivisesta perinteestä kohti moninaisempaa maailmaa, jossa tyttö saa olla monta.

Toinen suunnitteluvaiheen selkeä lähtökohta oli Diivan hahmon monistaminen. Oulun teatterissa lavalle astelevat päivästä toiseen Anne Syysmaa, Janne Raudaskoski, Aki Pelkonen, Annika Aapalahti ja Juho Uusitalo, jotka kaikki jakavat 13-vuotiaan päähenkilö Diivan roolin.

Hypoteesinani oli, että useamman erilaisen näyttelijän jakama roolihahmo tulisi väkisinkin synnyttämään näyttämölle monenlaisia versioita Diivasta ja teinityttöydestä. Tällainen versiointi laajentaisi näyttämölle syntyvää kuvaa tytöistä. Tyttöjä on niin kovin monenlaisia.

Itse en nuorempana samaistunut näyttämön tyttöihin. Olin liikaa ja liian vähän. Nyt haaveilin esityksestä, josta nuori Laura olisi tunnistanut edes välähdyksiä itsestään.

Tällaisten suurten suuntaviivojen lisäksi Diivan monistamisella oli monia hyvin konkreettisia vaikutuksia. Se pakotti esityksen irti arkirealismista ja vastusti tavanomaisinta roolituspolitiikkaa. Ajattelin, että sellainen haaste olisi pelkästään positiivinen asia talon näyttelijöille.

Kauheita teinejä, isoja tunteita

Diivan yhteinen prosessi alkoi työpajaviikolla lokakuisessa Oulussa. Olin siihen asti pyörinyt Fagerholmin romaanin kanssa yksin ja kokenut työni lähinnä ryppyisen kankaan silittämiseksi. Olin hermostuksissani ja aivan varma, että elämännälkäinen, assosiaatioissaan poukkoileva ja leikillinen romaani oli litistynyt käsissäni itsestäänselväksi pannukakuksi, joka ei jättäisi mitään katsojan mielikuvituksen varaan.

Lue koko käsikirjoittaja-ohjaaja Laura Mattilan kirjoittama kuvaus Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden numerosta 3/2022.