Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun dramaturgian ja näytelmän koulutusohjelmasta valmistuneet dramaturgit Onerva Hannula, Liila Jokelin, Ella Kähärä, Louna-Tuuli Luukka ja Hanna-Kaisa Tiainen korostavat, ettei ole kaiken ratkaisevaa draaman ja dramaturgian monitoimityökalua tai formulaa, jota toistamalla löytyisi tulevaisuuden ratkaisuja: One size does not fit all.

Todellisuuskytkeytyneillä dramaturgeilla on monenlaisia opiskelu- ja orientaatiotaustoja: yhteiskuntapolitiikkaa, sukupuolentutkimusta, bändimuusikkoutta, esiintymistä, ulkomaisia näyttelijän- ja ohjaajanopintoja ja -tutkintoja. Monilla heistä on teatteri-ilmaisun ohjaajan koulutus.

He ovat kirjoittaneet näytelmiä, käsikirjoituksia, toimineet esitysdramaturgeina, tehneet esitystaidetta, luoneet konsepteja, ohjanneet, esiintyneet, esityksellistäneet paikan dramaturgioita, tehneet työtä esittävän taiteen eri kentillä ja rakenteissa ja eri medioissa.

Tulevaisuuden draama ja dramaturgiat eivät synny tyhjästä. Dramaturgit puhuvat taiteen ja ammatin arvostuksesta sekä reilummista työolosuhteista tilanteessa, jossa koko ala koronan aikana nuijittiin säppiin.

Teattereiden ohjelmistot kertovat varovaisuudesta ajassa, jota leimaa epävarmuus. Spekulointia sekin, järkeilyä ja laskelmointia. Spekulaatiota on myös se, että kuvitellaan vaihtoehtoisia tulevaisuuksia ja hahmotetaan potentiaalisuuksia.

DRAMATURGIA EI OLE RUUMIITONTA

Dramaturgit ja draama sekä muut esitysmuodot ovat entistä enemmän ruumiillisesti elettyjen tuntojen hahmottajia. Nämä dramaturgit tekevät asioita myös kehollaan, liikkuvat intuition ja ei-tietämisen alueilla ja haluavat raivata tilaa ruumiintunnoille. Heidän töistään nousevat esiin ruumiillistuneet subjektit ja se, miten yhteiskuntaluokkia ja yhteiskunnallista asemaa eletään ruumiissa. Tulevaisuudessa on odotettavissa teoksia, joissa ruumiintunnot ja affektit ovat jo kielessä, eikä ruumista ja kieltä voi erottaa.

Teksti ja ruumiillisuus eivät Ella Kähärän mukaan olleet vielä integroituneet Teatterikorkeakoulussa. Jokelin, Hannula ja Tiainen suomivat dramaturgin kaksoisroolia ja ristiriitaisia odotuksia. Odotetaan akateemista ja analyyttisen kirkasta ajattelua, jolloin joutuu laittamaan itsensä sivuun, eriyttämään tunteensa ja ”kylmettymään”.

Jokelin: ”Koulutus tapahtui lähinnä pään alueella, mutta suunta on kohti ruumista.”

Tiainen: ”Tullessani kouluun aistin varovaisuutta keskustelukulttuurissa. Pelkona oli ehkä se, ettei osannut kontekstoida rationaalisesti jokaista ajatusta. Opetuksessa oli kuitenkin läsnä vahvasti posthumanistiset ja uusmaterialistiset teoriat, jotka kumoavat järjen ylivallan. Teatterikorkeakoulussa tehdään maailmanlaajuisesti merkittävää taiteellista tutkimusta. Sitä soisin integroitavan enemmän perusopetukseen.”

Tämä integraatio yhdistyneenä ruumiin tietoon tulee näkymään tulevaisuuden teoksissa perinteistä käsityöläisyyttä unohtamatta. Nämä dramaturgit huojuttavat stereotyyppistä kuvaa dramaturgista teoksen aivoina ja teoreetikkoina. Dramaturgit ovat myös ruumiskavereita.

Hannula: ”Työskentelin dramaturgina ja käsikirjoittajana Zodiakin ja Helsingin Juhlaviikkojen yhdessä tuottamassa Cycle City -pyöräilyteoksessa, jossa yksi työtehtäväni oli toimia eräänlaisena ruumiillisena koekaniinina. Dramaturgi on myös ruumiillinen ammatti, jossa ruumis on väline, jonka kautta saadaan tietoa. Esitykselle on arvokasta tietoa, miten sen kehollinen vaikutus koetaan ja miten nuo tunnot sanoitetaan.”

Jokelin pohtii teorian ja käytännön, kokemuksellisuuden ja teorian suhdetta ja tunnistaa itsessään akateemista älyllisyyttä vierastavan primitiivisen eläimen. Hänelle teatteriammatti on ajattelun lisäksi käsityöläisyyttä, taitoa kirjoittaa näytelmiä ja ymmärtää näyttämöä.

Jokelin: ”Opiskelussa tietynlaiset teoriat ovat pinnalla. Trendikkäitä teorioita opiskellaan sen sijaan, että mentäisiin vaikka tuuliputkeen leijumaan tai ratsastettaisiin hevosilla. Toisaalta hevosella ratsastuksen kurssihan koulussa taisi ollakin. En tosin tiedä, johdettiinko ratsastuksesta yhtäkään dramaturgista teoriaa tai rakennehahmotelmaa.”

Luukka: ”Ymmärrän esitysdramaturgin yhtenä työnä myös ruumiillistaa teorioita. Aina saa keksiä lelut uudestaan, etsiä kullekin proggikselle sille ominaisinta lähestymistapaa. Meidän koulutuksessa oli aika iso teoriapainotus. Mutta ei teorian tarvitse välttämättä tulla kommunikoiduksi yleisölle asti. Silti se voi auttaa sanoittamaan sanoittamatonta kokemusta, auttaa teoksen logiikan rakentamisessa.”

Hannula kertoo kokemuksestaan Leea Klemolan Minä, Askartelijan ohjaajan assistenttina. Hänestä oli inspiroivaa seurata Klemolan kehollista tapaa ohjata ja synnyttää näyttämömateriaalia. Häntä kiehtoi kaikki se muu ruumiillisuus, jonka kautta teoksessa kommunikoitiin. Hän pohtii, miten dramaturgikin voisi työskennellä enemmän ruumiistaan käsin. Jokelin muistaa Klemolan Kokkolan katsomiskokemuksensa teini-ikäisenä.

Jokelin: ”Minä en ymmärtänyt älyllisellä tasolla yhtään mitään, kun yhtäkkiä Heikki Kinnusen tulkitsema Marja-Terttu muuttui hylkeeksi. Olin nähnyt sitä ennen traditionaalisempia näytelmiä, siksi Kokkola tuntui absurditeetissaan mahtavalta, ja ymmärsinkin sen enemmän ruumiillisella tasolla. Kokemuksellisuuden kautta yhtäkkiä hylkeeksi muuttuminen kävikin enemmän järkeen. Minäkin olin muuttunut esityksen jälkeen. Siitä lähti matka ruumiillisuuteen ja näyttämön opiskeluun.”

Kähärä: ”Ritualistisen teatterin kurssi oli käänteentekevä luova tapahtumakokonaisuus. Kysymys on ritualistisessa teatterissakin ruumiista, alitajunnasta ja maailmankuvasta, jossa on hengellinen ulottuvuus.”

MÄHMÄISYYTTÄ JA RÄKÄITKUJA

Jokelin ja Kähärä pohtivat shamanismia ja hengellisyyden mahdollisuuksia, joita ei pysty tai halua teoreettisesti tai edes järjellä selittää.

Jokelin: ”Minulle Antonin Artaud’n kirjoitukset olivat aikoinaan kuin loitsua tai runoa. En kyennyt muodostamaan lukemastani mitään akateemista timanttia, älyllistä yhteenvetoa. Tuntui, että tätä ei pysty äkkiseltään tyhjentävästi analysoimaan, ja juuri siksi se tuntui tärkeältä ja inspiroivalta. Taide ja luovuus tapahtuvat minulle pitkälti alitajuisella, emotionaalisella ja intuitiivisella tasolla.”

Hannula puhuu ajattelevan pään tuottamasta hallinnasta ja kontrollista.

Hannula: ”Pelkän älyn kautta toimiminen saattaa tuottaa lukitsevaa perfektionismia. Mitä enemmän taiteentekijänä asettuu omaan kehoonsa, sitä vähemmän ajattelu on hallittavissa. Onko tilaa olla vähän hölmö ja hassu? Minkälainen on vakavasti otettavaa teatteria ja tekstiä? Eikö siihen kuulu myös tietty mähmäisyys, ruumiillisuus, jota ei pysty järjellä paikantamaan? Ajattelen vapautta monensuuntaisena: hallittuna, kontrolloituna kirkkaana timanttina sekä myös ruumiillisten tuntojen syntyvänä mähmäisyytenä. Voiko olla sekä-että?”

Kähärä: ”Minulla on kokemus siitä, miten kirjoittaminen on saattanut olla hyvinkin ruumiillista ja räkäitkun kautta tuotettu teksti saattanut olla jonkin ytimessä.”

Lue koko Hanna Helavuoren artikkeli Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehdestä 8/2021.