Espoon kaupunginteatteri aloitti maaliskuussa Hullunviulu-nimen alla livestriimisarjaa, jossa Olavi Uusivirran poikkitaiteellisessa salongissa tehdään taidetta ja keskustellaan taiteesta. Vieraina Uusivirralla on taiteilijoita, joita hän ihailee.
Salongin ensimmäisiksi vieraiksi oli kutsuttu muusikko Timo Kämäräinen ja teatteriohjaaja Jalmari Nummiluikki. Tätä istuntoa en nähnyt. Toisen salongin vieras oli koreografi-tanssija-muusikko Elina Pirinen. Espoon kaupunginteatterin lavalla kolmella robottikameralla ja muutamalla livekameralla kuvattu vierailu alkoi Pirisen ja Uusivirran improvisatorisella Kevätuhri-tanssiesityksellä, jonka yhtä aikaa intensiivinen ja hauras liikedialogi sekä huumori välittyivät ruudunkin kautta.
Pirinen on tunnettu hätkähdyttävistä teoksista, jotka sekä paljastavat paljon että tuntuvat pitävän sisällään salaisuuksia – niin syvissä ihmiseläimen psyykkeen virroissa, eritteissä ja tietynlaisessa lapsenmielisessä riemussa niissä välillä kuljetaan – tai Mariaaninen haudoissa, kuten Pirinen ja Uusivirta asian ilmaisevat.
Nämä kaksi taiteilijaa kelluvat samoilla aalloilla, ja sen kuulee myös keskustelusta. He uskaltavat/kehtaavat sanoa, että taiteelle on uhrattu paljon.
”Se (taiteen tekeminen)vaatii paljon uskoa ja halua luoda, vaikka matkalla ottaakin monesti turpaan. Mutta kun mulla on vain yksi elämä, haluan viettää sen taiteen parissa”, kuvailee Pirinen. ”Kaikki taiteilijat varmaan haluaisivat päästä siihen, että kaikki tai ei mitään”, vahvistaa Uusivirta. ”Tämä, mitä täällä tapahtui, on minulle todellisuutta”, viittaa Pirinen äskeiseen tanssiin.
Näin vapaasti ja syvästi ei taidekeskustelu julkisessa mediassa yleensä kulje. Ja nimenomaan TAIDEkeskustelu, ei mikä tahansa kulttuuripuhe.
Toisessa salonki-tapaamisessa oli kaksi vierasta, kuvataiteilija Elina Merenmies ja kääntäjä-kirjailija Antti Nylén. Sessio alkoi valokuvien ottamisella osallistujista ja niiden paperikuviksi kehittämisen seuraamisella. Merenmies oli lisäksi tuonut mukanaan maalauksiaan, joita oli ripustettu pyykkinaurulle nähtäviksi. Sekä Merenmies että Nylén ovat tunnustuksellisia uskovia, Merenmies ortodoksi, Nylén katolilainen. Pääsiäisen läheisyys toi keskusteluun uskonnon, uskonnollisen kirjallisuuden ja tietysti myös uskonnon taiteessa. Nämä teemat nivoutuivat toisiinsa täysin vaivattomasti.
Merenmies kertoi myös erään itselleen ja Uusivirralle tärkeän maalauksen ihmeellisen ja ilmestyksenomaisen syntytarinan.
Uusivirran epätoimittajamainen, heittäytyvä sekä ajatuksia ja omia kokemuksia keskusteluun tuova suhtautuminen vieraisiin antaa heille selvästi paljon tilaa ja mahdollistaa liikkumisen pinnalta syvyyksiin ja takaisin. Keskustelijat ovat tietenkin tietoisia siitä, että heillä on ruudun takana yleisöä, mutta jollakin tavoin näissä salongeissa ilmapiiri on myös hyvin yksityinen.
Toivottavasti Espoossa jatketaan yleisölle suunnattuja taidekeskusteluja koronan jälkeenkin. Tosin yleisön mahdollinen osallistuminen näihin julkisen intiimeihin tilanteisiin saattaa rikkoa taikakehän, mutta se saattaa myös tuoda mukanaan muuta. Kannattaisi ainakin ottaa striimitallenteet ohjelmistoon vaikka myöhemmin uudestaan, mikäli mahdollista.
Tätä kirjoittaessa jäljellä on kaksi salonkia: 4.toukokuuta vieraana on lauluntekijä Samuli Putro ja 25. toukokuuta ohjaaja Susanna Kuparinen.
Minna Tawast
