Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta valmistuvat dramaturgit Iira Halttunen, Ilja Lehtinen, Tarleena Laakko, Juho Keränen ja Anni Rajamäki keskustelivat ammattitaidosta, tulevaisuuksista, tekijyydestä, identiteeteistä ja yhteistyöstä – ilman pakkotoistoa dramaturgin aliarvostetusta asemasta.

Ilja Lehtinen: Dramaturgin ammattitaidolla ei tunnu olevan kovaa ydintä. Työtavat muotoutuvat kunkin osaamisen ja kiinnostuksen pohjalle. Joillakin on laaja kirjallinen tausta ja osaaminen, toisilla taas käytännön esitystyölähtöisyys ja konkreettisen yhdistelyn praktiikka. Isoimmin dramaturgiudessa on ehkä kyse dramaturgian professori Katariina Nummisenkin mainitsemasta teatteriksi ajattelemisesta. Dramaturgeilla on kyky nimenomaan ajatteluun teatterillisilla ja näyttämöllisillä elementeillä. Dramaturgi lukee ja työstää esityksellisyyttä.

Iira Halttunen: Onko teatteriksi ajatteleminen ennen kaikkea esitystyöläisyyttä? Voiko se valua myös muualle?

Tarleena Laakko: Koska kaikki tekstit sisältävät dramaturgiaa, totta kai teatteriksi ajatteleminen valuu ulos.

Juho Keränen: Periaatteessa kaikkea voi katsoa esityksenä, ja ajattelen, että tätä dramaturgi tekee. Dramaturgin ammattitaitoon voisi kuulua etäisyyden säätely ja katsomisen tavan jäsentäminen. Voi katsoa lähietäisyydeltä, ruumiillisten kokemusten ja affektien kautta. Tai sitten voi katsoa esitystä etäältä, yhteiskunnallisessa kontekstissa tai osana jotakin perinnettä.

IH: Dramaturgin ammattitaidossa on eniten kyse suhteuttamisesta kontekstiin. Etäisyys on olennaista. Jotkut prosessit vaativat äärimmäistä likeisyyttä työtavan tai aiheen äärellä olemisen vuoksi.

IL: Etäisyys mielletään dramaturgille luontaiseksi tavaksi suhtautua esitykseen. Miten dramaturgi toimii likeisenä, affektiivisena katsojana? Kun katsoo esimerkiksi affektiivista esitystä, pystyy paikantamaan, että esitys tarvitsisi nyt jonkun kontrapunktin. Dramaturgina pyrkii käsittelemään tätä affektia, pyrkii löytämään transponointia, siirtoja.

TL: Dramaturgi havaitsee, miten esitys artikuloituu katsojalle ja pystyy jäljittämään mistä tietyt vaikutelmat syntyvät. Kyse on usein yllättävän pienestä artikulaatiosta, joka on ei-sanallista, vaikeasti kielelle kääntyvää.

Kultamunadramaturgin katse

TL: Jospa olisikin ihmedramaturginen silmä, että olisi kaikkitietävä, joka näkee ja havaitsee yläkulmasta, eikä vain koetun ruumiin kautta.

IH: Puhutaanko nyt ”kultamunadramaturgin” dramaturgisesta katseesta? Kun se on tarpeeksi kauan istunut siellä, niin se munii sen kultamunan: näin sen olla pitää. Kuka tällaiseen pystyy?

Anni Rajamäki: Käsitelläänkö nyt sellaista roolia, että dramaturgi ulkopuolisena käy katsomassa esityksiä? Suhtaudun dramaturgian koulutukseen taiteilijan yleiskoulutuksena, joka antaa välineitä. Dramaturgista itsestään riippuu, mihin niitä sitten käyttää.

IL: Dramaturgius on yleistaiteilijuutta, joka on potentiaalisesti suhteessa moniin työkonteksteihin. Konkretia syntyy siitä, missä ympäristössä dramaturgi työtään tekee.

IH: Ongelmallista on, että koulutuksessa ollaan yhteydessä vain senhetkisiin konkreettisiin konteksteihin. Meille on viimeiset kuusi vuotta hoettu, että dramaturgilla pitää olla monta työnkuvaa, pitää pystyä toimimaan monissa konteksteissa. Voiko dramaturgiutta olla esimerkiksi se, että menen mainostoimistoon töihin? Voiko se olla sitä, että toimin eri medioissa?

IL: Jos olisi riittävän kunnianhimoinen ja härski ihminen, dramaturgin ammattitaidolla pääsisi vaikka minne. Kävelisi vaan mainostoimiston tai Demos Helsingin ovesta sisään.

On vaikea palvella, jos muut eivät tiedä mitä haluavat

AR: Jos dramaturgiaa opetettaisiinkin tiedeyliopistojen humanistisessa tiedekunnassa, millaisia dramaturgeja sieltä tulisi? Nykyiselläänhän dramaturgit ovat joko teatterintekijöitä tai kirjoittavia dramaturgeja.

TL: Dramaturgiaa on kaikkialla, voin siis liikkua. Usein kuitenkin epäonnistutaan sanoittamaan sitä, mitä dramaturgilta odotetaan. Minua pyydettiin yhteen appiin mukaan, mutta en tajunnut, mitä roolini siinä oli. Dramaturgi on myös jonkinlainen palveluammatti, mutta vaikea on palvella, jos muut eivät tiedä, mitä haluavat.

AR: Aina kun näen paskan esityksen, ajattelen, että tästä puuttui taas dramaturgi, joka sanoisi, mitä esitykselle pitää tehdä. Paljon olisi tehtävissä, jotta idea ja esitys saataisiin nostettua keskinkertaisesta tusinakamasta.

IL: Dramaturgeilla on niin monenlaisia suhteita työstettäviin esityksiin. Konsulttihenkisemmässä dramaturgin työssä on kyse business-etäisyydestä, suhde on ulkoisempi, tehtävä rajatumpi. Integraalisessa työpariudessa uppoaa prosessiin. Silloin katoaa kokonaan se, kenen idis alun perin oli, kuka liidaa, kuka palvelee.

JK: Tunnistan kokemuksen, että dramaturgia olisi tarvittu. Kokonaan eri asia sitten, miten prosessiin pitäisi mennä. Olen kuullut sitäkin, että dramaturgi on hyvän meiningin vihollinen. Haluaako kukaan sinne sellaista, joka on hankala ja kyseenalaistaa?

IL: Prosessit ovat ainakin koulun kontekstissa niin nopeita, että harva haluaa kyseenalaistajaa. Ihmiset ovat herkillä, heillä on isot psykologiset panokset. Usein on otettava pahan kytän rooli, mutta silloinkin pitää olla messissä eikä jyrnyttää peräpenkissä naama norsunvitulla.

TL: Yksi kollega sanoi, että dramaturgi voi olla koira, joka puree ohjaajaa jalkaan. Dramaturgi joutuu reflektoimaan. On vaikea ymmärtää kohtuutonta sotkua vailla tietoa mihin pyritään. Yleensä sitä sitten on joko tosi nilkki tai liiankin hyväntahtoinen. Tämä liittyy säätelyyn ja sen opetteluun. (…)

Lue koko Hanna Helavuoren kirjoittama haastattelu Tetatteri&Tanssi+Sirkus-lehden numerosta 3/2019