Tilausajobussi etenee Helsingin Hämeentietä. Matkustajien joukossa istuvat Ranskasta Suomeen muuttaneet Jérémy Gaudibert ja Thibault Monnier. Määränpäämme on Blaue Frau -ryhmän Rädslomässa eli pelkomessut. Bussikyyti on osa esitystä. Varsinainen esitystila on yleisölle vielä arvoitus. Tanssitaiteilijat Monnier ja Gaudibert sekä muut katsojat pohtivat mielessään, mitä on tulossa.

Blaue Frau on Sonja Ahlforsin ja Joanna Wingrenin vuonna 2005 perustama teatteriryhmä. Sen toimintafilosofia on feministinen ja normikriittinen. Se pyrkii purkamaan vallitsevia ajatustapoja ja esityskonventioita.

Rädslomässa sai ensi-iltansa marraskuussa. Lippuvarauksen yhteydessä katsojalle kerrottiin esityksen sisältävän ”sensitiivistä” materiaalia, ja siksi esityspaikka ja käytetyt metodit pidettäisiin vielä salassa.

Näyttelijät Joanna Wingren ja Sonja Ahlfors ottavat katsojat vastaan tilausbussin lähtöpaikalla turvallisuushakuisuuteen viittaavissa rooliasuissa. Matkan aikana Wingren jakaa matkustajille pussukat, jotka sisältävät muun muassa ”messualueen” kartan, kynän ja paperia.

Wingrenin rauhallinen puhe ohjaa meitä tutkimaan sen hetkistä sisäistä mielentilaamme ja mahdollisia pelon tuntemuksiamme. Tulevan suhteen hän on salaperäinen, mutta kertoo meidän olevan turvassa.

Ennakko-odotusten ansa. Viikko esityksen jälkeen keskustelen näkemästämme Gaudibertin ja Monnierin kanssa.

Jérémy Gaudibert on runsaan vuoden verran Suomessa asunut taiteilija, jonka tausta on teollisessa muotoilussa ja tanssissa.

”Työssäni pyrin yhdistämään kahta taiteenlajia. Tanssin osalta kyse on lähinnä hip hopista, queer dancesta ja voguingista.”

”Parisuhteeni toinen osapuoli on suomalainen. Tutustuimme Ranskassa ja muutimme molemmat Suomeen”, Gaudibert kertoo.

Thibault Monnier sai kiinnityksen Suomen kansallisbalettiin vuonna 2013. Hän on tätä nykyä freelancetanssija ja -koreografi, joka yhdistää töissään klassista ja nykytanssia.

”Tällä hetkellä kehitän omaa liikekieltäni sekä koreografista tekniikkaa. Tavoitteeni on kurottaa yli sellaisten visuaalisten seikkojen, joita olemme tottuneet näkemään tanssiesityksissä. Tanssin myös eri tanssiryhmissä, viimeksi Tukholmassa Virpi Pahkisen uutuudessa Monolit Polygon”, kertoo Monnier.

Rädslomässa-esitystä katsomaan hän lähti avoimin mielin ja ennakko-odotusten pohjalta.

”Ajattelin, että perillä he sitovat minut ja sanovat suu kiinni senkin bitch tai jotain, ja mietin että jess, sopii minulle”, Monnier nauraa.

Matkanjohtaja Joanna Wingrenin ohjeiden mukaan Jérémy Gaudibert yritti bussimatkalla saada kiinni jostakin konkreettisesta, kuten vilustumisen pelosta, pelosta, ettei ymmärrä ruotsinkieliseksi mainittua esitystä tai pelosta, mikä perillä odottaa.

”Päällimmäisenä jäi kuitenkin mieleen, kuinka harvinaista on saada katsella Helsinkiä ylhäältä linja-auton ikkunasta tietämättä, minne on matkalla. Se oli hyvin voimakas kokemus.”

Intiimin, jopa runollisen matkan jälkeen bussi saapui itäiseen Helsinkiin pienen lähiön vanhaan ostoskeskukseen rakennettuun esitystilaan. Muut esiintyjät, Piia Peltola, joka myös ohjasi esityksen, Sara Grotenfelt, Koelse, Mikki Noroila, Hannele Mikaela Taivassalo ja Irene Lehtonen ottivat katsojat vastaan ja arituntinen Rädslomässa käynnistyi.

Jälkikäteen totesimme joukolla, että ennakkomateriaalin, sen tarkoituksellisten aukkojen ja bussimatkaosion jälkeen esitys oli sympaattinen, mutta ei sitä, mitä kohti tunnelmaa oli mielestämme rakennettu.

”Esityksen ikään kuin uudelleen kirjoittaminen on analysoidessa turhaa, mutta siltä on vaikea välttyä, kun nyt pohdimme, mihin esityksellä mahdollisesti pyrittiin ja miten koimme sen konseptin”, Thibault Monnier toistaa useasti keskustelumme kuluessa.

Tunne on tunnettava. Pelko on sanana voimakas, ja pelko on ennen kaikkea tunne. Gaudibert ja Monnier olisivat halunneet tuntea pelkoa Blaue Fraun pelkomessuilla.

”Kokonaisuudessa oli osioita, joihin katsoja saattoi osallistua, joten siellä oli kaikki potentiaali pistää meidät tuntemaan todella. Kuten pilkkopimeä musta huone tai Break up eli parisuhteen päättymissimulaattori”, sanoo Gaudibert ja Monnier jatkaa:

”Painopiste oli pelon rationaalisessa tarkastelussa, pelon tunteen biologiasta luennoimisessa, selviytymisvinkkien listaamisessa, pelon esittämisessä ja muussa sen tapaisessa. Rädslomässa oli huvittava, lempeä, ulkokohtainen, kokonaisuudessaan ihan kiva esitys. Mutta miksi se oli tehty, miksi meitä valmisteltiin niin huolella, miksi esityksen kaari oli tuo ja mikä sen väittämä oli?”

Molemmat kokivat ongelmaksi sekä esityksen että esitystilan rakenteen. Tyhjään liikehuoneistoon rakennettu kokonaisuus käsitti suljettuja installaatio-huoneita, avointa vaellus- ja katselualuetta ja pari erilaista teatteritilaa katsomoineen. Esityksessä vuorottelivat koko yleisön yhteiset katsomisosuudet ja vapaasti valittavat yksityiset elämyshetket esiintyjän johdolla.

Gaudibert toteaa, että katsojille annettiin liikaa vaihtoehtoja, jos esitystä lähestyy pelko-käsitteen näkökulmasta:

”Käsite jäi abstraktille tasolle tai oikeastaan pelkoon ei sukellettu syvälle, mutta toisaalta ei oltu tyypillisessä messukontekstissakaan, jossa kaikki on vain pikaista, pintaa hipaisevaa esittelyä.”

Monnier on samaa mieltä siitä, että katsojalle sysättiin valinnanvapauden myötä liikaa vastuuta, ja se teki kokonaiselämyksestä lattean:

”Esimerkiksi täysin pilkkopimeä huone oli elämys, mutta sinne meno oli vapaaehtoista, vaikka sen avulla olisi ollut mahdollisuus viedä kokonaisuus uuteen suuntaan ja kasvuun. Olipa Rädslomässa sitten esitystaidetta, teatteria tai installaatiota, sen yksi ongelma oli ajoitus ja se, miten asia johtaa toiseen. Rytmi ei nopeutunut eikä hidastunut, ei ollut kohokohtia.”

”Olisi kannattanut myös antaa asioille enemmän aikaa tapahtua, siellä oli vähän liikaa kaikkea”, Gaudibert tuumii.

Bussimatkan lisäksi molemmat pitivät hetkestä, kun esitystilaan saavuttiin.

”Ensemble oli vastassa, ja siinä me seisoimme loisteputkien valossa. Ajattelin, että tämä tuntuu todella epämukavalta. Hienoa, mitä tahansa saattaa tapahtua”, Monnier muistelee.

Älä tule lähelle. Tunne, kun kiertelet messualuetta ja väistelet messuedustajien huomiota – tuttua, mutta esittävän taiteen näkökulmasta haasteellinen lähtökohta yleisökontaktille. Neljännen seinän rikkominen ei ole koskaan yksinkertainen juttu. Siinä saattaa joutua kohtaamaan katsojan.

”Palaan taas tähän, että esitys sysi valinnan katsojalle. Esitys olisi toiminut paremmin, jos yleisö olisi komennettu osallistumaan kaikkeen. Suomessa yleisö on tosi kohteliasta ja tekee, mitä käsketään – tosin se välttää astumasta esiintyjän henkilökohtaiselle alueelle vaikka pyytäisikin. Ennen kaikkea tähän liittyy se, miten esiintyjä on läsnä tällaisessa esitystavassa”, Monnier toteaa ja jatkaa:

”Minulle jäi vaikutelma, että tekijät eivät olleet prosessin aikana kunnolla ryhmäytyneet eikä heille ryhmänä ollut aivan selvää, kuinka olla vuorovaikutuksessa esitystilanteessa. Joissakin tilanteissa yksi oli täysillä mukana ja eläytyi, toinen näytteli.”

Gaudibert kuvaa vuorovaikutustilannetta toisen esiintyjän kanssa:

”Break up -simulaattorissa olimme kahden fyysisestikin pienessä tilassa, mutta esiintyjä alkoi heti edetä jonkin käsikirjoituksen mukaan ja oli lopulta enemmän tiloissa kuin minä, tai ehkä näytteli olevansa. Olisin halunnut sen jälkeen mennä tämän saman näyttelijän kanssa Instant relief spa -huoneeseen ja purkaa tilannetta siellä, se oli vaistomainen ajatukseni.”

Pohdimme esiintyjän ja katsojan välisen etäisyyden säilyttämisen kulttuurisia ja persoonaan liittyviä perusteita, ja kerron suomalaisten kollektiivisesta traumasta, Jumalan Teatterin paskanheitosta vuonna 1987. Olemmeko Suomessa erityisen varovaisia, mitä tulee katsojan reviirille syöksymiseen?

”On monia tapoja hyökätä yleisöä kohti, ei sen tarvitse olla fyysistä. Ja se voi olla todella loistavasti suoritettua, kuten Elina Pirisen Brume de mer -koreografian shokeeraavat, virtsaavat tanssijat. Siinä oli mukana statementtiä. Esitys toimii, kun siinä on jotakin, mikä koskettaa yleisöä ja jokin tekijän väittämä”, vastaa Monnier.

Gaudibert tuumii, että toinen vaihtoehto esitysmuodolle olisi voinut olla pelkkä messutapahtuma ilman mitään ennakko-ohjeita tai muuta.

”Meidät olisi vain pudotettu paikalle seuraamaan ja vapaasti kulkemaan. Uskon, että se olisi ollut voimakas elämys.”

Tutkimusta. Mietimme, mikä oli Rädslomässan väittämä, mitä esityksellä syvimmältään haluttiin sanoa.

”Katsoja yrittää aina selvittää itselleen, mistä on kyse ja jossain vaiheessa hän päättelee ratkaisseensa esityksen ’arvoituksen’. Niin kuin me nyt, mutta emme pääse puusta pitkään”, Monnier sanoo.

”Ehkä se oli kokeilua, alkuitu jostakin, tai work in progress -demo. Lavastuksen osittainen DIY-visuaalisuus viittaisi siihen suuntaan – tosin se saattoi olla esteettinen valinta – ja se, että materiaalia oli niin paljon”, pohtii Gaudibert.

”Kaipaisin vastausta siihen, miksi juuri pelko oli teemana. Taidetta luodaan ajassa; miksi tämä esitys juuri nyt? Epäilen, ettei se ollut varsinainen work in progress, mutta mietin, oliko kyse oikeastaan taiteellisesta tutkimuksesta. Selvästi oli tehty paljon tutkimusta…”, jatkaa Monnier.

Päädymme jälleen pohtimaan esityksen osia ja esitystilaa, sitä kuinka vaikeaa esiintyjien on hallita laajalle leviävää yleisöä, ja kuinka paljon sellainen syö esiintyjien energiaa.

”Ryhmän kokoaminen ja yleisösuhteen luominen vaatii valtavasti työtä. Valmistin Ranskassa kolmen muun eri taustoista tulevan esiintyjän kanssa immersiivisen esityksen. Meiltä meni vuosi pelkästään oman työtapamme löytämiseen, ryhmäytymiseen ja esityksen sisäisen logiikan selvittämiseen. Pikkuruisia mekanismeja, katsekontaktia ja muuta, piti tutkia. Se kesti kauan mutta maksoi vaivan”, Jérémy Gaudibert kertoo.

Thibault Monnier nyökyttelee ja jatkaa:

”Rädslomässan työryhmä ehkä paneutui niin tiiviisti yksityiskohtiin, että unohti tai ei ehtinyt tehdä tärkeintä, ajatella kokonaisuutta katsojan kokemuksena.”

Gaudibertiä ja Monnieriä harmittaa, että käsite pelko ja tietynlaiseen odotukseen virittäneet ennakkotiedot sävyttivät heidän katsomiskokemustaan läpikotaisin. Mutta ilman niitäkin esitys olisi jäänyt yleiselle tasolle.

”Esitelmä väkivaltaisen hyökkäyksen pelosta, mikäpä siinä, mutta minä olen kokenut päälle käymisen, eikä osio tavoittanut mitään siitä. He olivat tehneet taustatyötä, mediahan on täynnä pelon aiheita. Tuntuu, että he olisivat voineet valita jonkin esittävään taiteeseen kuuluvan keinon ja itseään paremmin puhuttelevia isoja pelkoja”, Gaudibert sanoo.

”Tai pelko dna:ssamme. Sen sijaan että siitä puhuttiin, kuinka se olisi voitu esittää? Entä se pitkulaista, käärmeen kaltaista kurkkua pelkäävä kissa, kuinka toisit sen näyttämölle? Eikä riitä että PUHUU ilmastonmuutoksesta – muu media onnistuu herättämään kauhua sen osalta paljon tehokkaammin”, komppaa Monnier. (…)

Lue koko Nina Jääskeläisen kirjoittama artikkeli Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden numerosta 1/2019