Mitä yhteistä on Hitchcockin Linnut-elokuvalla, Espanjalle kuluvalla pohjoisafrikkalaisella Melillan kaupungilla ja Afrikan mantereelta Eurooppaan pyrkivillä pakolaisilla? Ne kaikki ovat Agrupación Senor Serrano –ryhmän Birdie-teoksessa luomassa tarinaa yhdestä yhteisestä maailmasta, jossa kaikki ovat sidoksissa toisiinsa ja jossa toisaalla vallitsee yletön rikkaus, toisaalla syvä köyhyys. Tässä maailmassa myös kaikki on aina ollut liikkeessä, verisolut, raha, aseet, jätteet, eläimet, ihmiset ja planeetat.
Birdie on kuva kuvalta avautuva, hienostunut, koskettava ja surullisen kaunis multimediateos ihmis- ja eläinkunnan kohtaloista ja suurista vaelluksista, joita ovat aiheuttaneet milloin luonto ja ekologiset muutokset, milloin ihmisen ahneus,viha tai pelkkä selviämisvaisto.
Esitys rakentuu paikan päällä kuvattavasta nukkeanimaatiosta – lavastus, eläimet ja ihmiset on rakennettu näyttämölle katsojien eteen – sekä valmiista videokollaasista, jota katkoo Hitchcockin hallittu ääni, hänen haastattelunsa, sekä pätkät Linnut-elokuvasta. Näemme Tippi Hedrenin kauhistuneet kasvot lintujen kerääntyessä lasten leikkipaikan telineisiin, ja näemme lintuparven lennon.
Parvet rinnastuvat tietenkin pakolaisvirtoihin. Jo kuvissa aidatusta Melillasta olemme nähneet sadat pakolaiset piikkilanka-aitojen päällä kuin varikset sähkölinjoilla. ”Emme tiedä, ovatko linnut todella olemassa vai onko kyse vain omista peloistamme”, analysoi Hitch videolla kauhuelokuvaansa.
Agrupación Senor Serrano on kolmen miehen huipputaitava ryhmä, joka ahertaa työssään: kuvaa, siirtelee pikkuruisia eläin- ja ihmisnukkeja, konttaa maassa, hoitaa ääniä, valotekniikkaa ja siivoaa lopuksi näyttämön eleettömän hiljaa ja tehokkaasti. He loihtivat eteemme ja ympärillemme uhkaavia ja huikean kauniita näkyjä, kuten avaruuden, jonka hologrammivalotunnelit imaisevat katsojat sisäänsä – kuten itse esityskin.
Belgialaisen Peeping Tomin Moeder (äiti) on tanssiteatteria, jonkalaista ei Suomessa yleensä näe. Eikä näe ulkomaillakaan, jos on kriitikoita uskominen. Esitys on jatkoa vuonna 2014 ensi-iltansa saaneelle Vaderille (isä), ja tulossa on vielä trilogian kolmaskin osa. Moederin lähtökohtana on ohjaaja Gabriella Carrizon äidin kuolema.
Vaikka arkkityypit, raskaana oleva nainen, synnyttävä äiti, lastaan (keskoskaappiin suljettua) kaipaava äiti, perheen matroona ja jumalanäiti esityksessä mukana ovatkin, ovat he tavallaan sivuroolissa kokonaisuudessa, jonka tärkeänä tapahtumapaikkana on lievästi kammottava kotimuseo. Ollaan myös synnytyssalissa, teho-osastolla ja toimistossa.
Museossa vaalitaan muisti- ja mielikuvia äidistä, siellä myös hiippaavat hillitysti elossa olevat äidit, kunnes joutuvat selittämättömien kohtausten ja kouristusten valtaan.
Museossa on muitakin: vartijoita, puolisoita, aikuisia lapsia, jotka kaikki joutuvat samojen henkisten myrskyjen ruumiillistajiksi kuin äiditkin.
Moederin hyperrealistiseksi luonnehditussa maailmassa ihmisten piilotetut traumat ja tunteet purkautuva pakonomaisina liikkeinä, vinoutuneena akrobatiana ja fyysisenä aggressiona sekä ääninä, jotka läpäisevät katsojan tajunnan.
Tanssijoita näyttäisi riepottelevan valtava tunnemyrsky, jonka kourissa he kirjaimellisesti lentelevät ja paiskautuvat pitkin näyttämöä. He ponnistavat lattialta vaakatasossa ilmaan, tekevät voltin vauva sylissään, syöksyvät ilmassa eteenpäin ja kompuroivat nilkat ja sääret vinossa. Huikein fyysinen hahmo on viimeisillään raskaana oleva kätilö, jonka ylipitkät veriset kädet tuntuvat lähes tukahduttavan keskoskaapin ja sen koko ajan kasvavan asukkaan.
Moederissa on siis mustaa huumoria. Siinä on myös kauhua ja surua, valtavaa tunnetta täydellisestä eksyksissä olosta, eksistentiaalisesta kadotuksesta. Äiti on poissa – ennemmin tai myöhemmin niin käy kaikille ja monesta syystä. Ja joskus kaikki, mitä olemme äiti-kuvaan ladanneet, osoittautuu valheeksi ja koko elämä kaaokseksi. Siksi esityksen äidit ikään kuin lipsuvat katsojien otteesta – ja omastaan.
Minna Tawast
Helsingin Juhlaviikot: BIRDIE. Luojat Àlex Serrano, Pau Palacios ja Ferran Dordal.
Esiintyjät Àlex Serrano, Pau Palacios & David Muñiz. Valot ja video-ohjelmointi Alberto Barberá. MOEDER. Ohjaus Gabriela Carrizo. Esiintyjät ja suunnittelu Eurudike De Beul, Maria Carolina Vieira, Marie Gyselbrecht, Brandon Lagaert, Hun-Mok Jung / Quan Bui Ngoc, Yi-Chun Liu, Simon Versnel, Charlotte Clamens. Lavastus Amber Vandenhoeck, Peeping Tom. Esitykset 21. – 30.8.2017
