Idättämistä ja kompostointia

Kansallisteatterin lavastaja Kati Lukka hoitaa taidepuutarhaansa. Ituja on laitettu alulle, ja Lukka miettii, mitä niistä on tulossa ja miten niitä kannattaisi hoitaa. Haasteena on kaiken hahmottaminen etukäteen.

Kevätkylvöjä ja puutarhahommia. Töissä on juuri nyt tullut pistettyä harvinaisen paljon ituja alulle. Parista vasta vuonna 2019 kukintansa saavasta jutusta on laitettu siemenet multaan. Ehkä niistä tulee mahtavia pioneja ja tarvitsevat kunnon kylmänkäsittelyn itääkseen. Sitten on istutettu yksi vaativa perenna vai olisiko kuitenkin tomaatin tyyppinen. Taimi on nyt koulintavaiheessa, kohta varkaat ja ylimääräiset haarat pois niin siitä se vahvistuu ja alkaa tuottaa hedelmää. Sitten pitäisi kylvää vielä kolmea laatua kesäkukkaa joiden kukinnat osuisivat sopivin välein syksyyn.

Niille kaikille tietenkin toivoo mahdollisimman pitkää ja näyttävää sesonkia. Sitä vaan on mahdoton tietää etukäteen. Jos saa varjeltua hallalta saattaa sitten myöhemmin olla liian paahteista. Pari vanhempaa tuotosta pitäisi myös nyt kevään aikana huolellisesti kompostoida. Tuleehan niistä sillä tavalla jotain ravinteita uusille istutuksille. Sekä aineellista että aineetonta kiertoa.

Se metaforista. Ne olivat suuressa suosiossa 80-luvun puolessa välissä lavastusta opiskellessa, nyt on muita trendejä. Ja se on mahtavaa. Ehkä ihan parasta tällä hetkellä töissä on työtapojen kirjo, prosessien erilaisuus. Samaan aikaan saattaa olla tekemässä tarkkaan ennakkosuunniteltua teosta, jonka jokainen elementti ja osatekijä fiksataan vähintään vuotta ennen ensi-iltaa. Silloin tietää mitä saa. Siis oopperahommia.

Haasteena on kaiken hahmottaminen etukäteen ja vain teoriassa. Esitys pitäisi nähdä päässään kokonaisena ja koko suunnitteluryhmän olisi hyvä nähdä se samanlaisena. Ja sitten kun juna lähtee liikkeelle, ei sen suuntaa oikein voi muuttaa eikä oikein pyytää edes hiljentämään vauhtia.

Toisena ääripäänä päässä ja käsissä pyörii samaan aikaa teos joka on jo kohta ensi-illassa vaikka edes esiintyjien määrä ei ole varmaa, tai on riippuvainen turvapaikkapäätöksistä. Kiertuenäyttämön esitys. Ja teoksen rakenne ja tarpeet ovat kuitenkin sidoksissa jokaisen esiintyjän henkilökohtaiseen tarinaan.

Silloin saa mitä tulee. Mutta tämäkin esitys tekijöiden pitäisi nähdä päässään edes osittain etukäteen, jos haaveilee saavansa siihen mitään massiivisempaa ratkaisua. Tai sitten pitää vaan olla tosi nopea. Tai minimalisti.

Suurin osa duuneista asettuu johonkin näiden kahden olosuhteen välimaastoon. Ne ovat usein niitä parhaita töitä. Sopivasti ennakkosuunnittelua ja vahva näkökulma, niin jokaisella taiteellisen työryhmän jäsenellä on harjoitusten alkaessa jotkut konkreettiset palikat, joilla sitten reagoida prosessin aikana. Jaettu prosessi on paras prosessi. Jos joka aamu lähdetään haromaan uutta ja tyhjästä, on ainakin lavastaja hitaan välineensä kanssa helposti pulassa tai turhautunut, kun ei voi tehdä parastaan.

Vaikka verstas olisi kuinka nopea, on uusi ajatus tai idea aina nopeampi. Edes pitkä työkokemus ei pelasta siltä pulmalta että prosessityöskentelyn aikana joutuu monesti arpomaan, mikä keksintö laitetaan oikeasti työn alle ja mikä oli hetken impulssi. Mieluummin näkisi asioiden päätyvän lavalle kuin roskalavalle.

On hienoa ja etuoikeutettua saada olla työssä ja työpaikassa, jossa järjestetään reipasta vaihtelua ihan talon puolesta. Ikään kuin kolmen kuukauden välein olisi osittain uusi työpaikka. Uusi työryhmä, uusi työtapa ja uusi ilmapiiri. Ja jos joku asia hiertää tai ei onnistu tai ei vaan tunnu omimmalta tyylilajilta, on seuraava työ taas uusi mahdollisuus.

Viime aikoina olen pari kertaa pysähtynyt sen äärelle, että miten on mahdollista kahdenkymmenen seitsemän työvuoden ja suurin piirtein sadan lavastuksen jälkeen on edelleen jokaisen uuden työn edessä ihan avuton. Ihan tyhjä.

Sen ehkä kuitenkin on näiden vuosien aikana oppinut, että näytelmän ensimmäistä lukukertaa tai ohjaajan ensimmäistä tapaamista pitää varjella huolella. Silloin syntyy häivähdys tai aavistus jostakin, joka sitten pitää vain perata esiin. Ja se onnistuu ihan konkreettisella työllä, näytelmää ja sen tarpeita purkamalla. Ja vähän käpyjä potkiskelemalla tai halkoja hakkaamalla.

Nyt työn alla ovat syksyllä Kansallisteatterissa ensi-illassa olevat Pirkko Saision Koivu ja tähti, ohjaus Laura Jäntti, Thomas Bernhardin Vanhat mestarit, ohjaus Minna Leino, Jussi Lehtosen ja Kati Kaartisen Toinen koti, ohjaus Jussi Lehtonen ja erilaisia kokeiluja syksyllä 2019 tulevaan suuren näyttämön juttuun. Sekä Tuomas Parkkisen kirjoittama ja ohjaama Veljeni Vartija Tampereen oopperaan 2018 ja keväällä 2019 esitettävä kantaesitys Kansallisoopperaan.

Kati Lukka