Matkustamme yhdessä Berliiniin, minä Saara sekä Anni Klein, Sinna Virtanen ja Annina Blom. Saavun lentokentälle aivan liian ajoissa. Istun baarissa ja muistelen ensimmäistä matkaani teatterimaailman pääkaupunkiin. Olin opiskelijavaihdossa Barcelonassa. En ollut käynyt kotimaassa kuukausiin enkä ollut koskaan ollut Saksassa. Sain tiedon, että teatterikoululaiset tekisivät matkan Berliiniin ja että voisin tulla mukaan. Pakkasin laukun innoissani, ja vasta pari päivää ennen lähtöä sain kuulla, että suomalaisten tulo olisikin peruuntunut.

Lähdin matkaan yksin. Espanjalainen professorini ympäröi minulle katalogista esitykset, joita tulisi mennä katsomaan. Majapaikkaa en varannut. Lentokentällä yöpyminen tuntui varallisuustasolleni parhaalta vaihtoehdolta. Muistan, että ensi silmäyksellä maisema vaikutti suomalaiselta: leveät kadut, siistit rakennukset ja laitosmaiset interiöörit tuntuivat tutuilta. Kuin iso Töölö, jossa puhuttiin vierasta kieltä, mietin.

Muistan harhailleeni lumisessa kaupungissa ja istuneeni Rene Pollechin Cappuccetto Rosso -esityksessä. Muistan rivitalon ja lihavan miehen, joka makasi talon sisällä, koiran joka juoksenteli katsojien seassa ja naisen, joka tarjoili makkarasämpylöitä. Tämä on parasta, mitä olen nähnyt eläissäni, ajattelin samalla kun nuokahtelin unen ja valveen rajamailla.

Tytöt ilmaantuvat ja alkaa hässäkkä. Kiirehdimme lähtöportille. Lentokone on täynnä. Nykyisin kukaan ei lähetä laukkuaan ruumaan, koska se tulisi kalliiksi. Kaikilla on jättimäinen käsimatkatavara, joka tungetaan hiessä matkustamon hyllylle.

Seuraavana aamuna herään ensimmäisenä. Asumme Mehringdammilla. Keitän kahvia ja Sinna hiipii keittiöön. Syömme leipää ja juomme mangomehua. Miksi Suomen edullisin mehu on jossain Bulgariassa tehty tiivisteappelsiini? Olisihan meilläkin raparperiä ja omenaa. Muistan nähneeni uutisissa, miten tänä vuonna omenoita oli ollut niin paljon, että ihmiset olivat heittäneet niitä roskalavoille ja metsään. Jokin tuntuu olevan vialla. Tällaisia asioita miettii ihminen matkustaessaan Berliiniin.

Kävelemme Bermannstraßea kohti Kreutzbergiä. Olemme menossa katsomaan Anders Carlssonin esitystä. Joku tietää sen käsittelevän Carlssonin edellistä esitystä, jonka hän oli tehnyt palestiinalaisesta pojasta. Matka Mehringdammista Kottbusser Torille on kaunis. Olin unohtanut Berliinin viehätyksen. Leveät jalkakäytävät, kahviloiden terassit, valtavat lehtipuut, joiden oksat kaartuvat katujen ylle. Joka puolella hämärtyvä ilta, pyöräilijät jotka suhahtelevat ohi, joenvarsi, baarien valonauhat.

Lue koko Saara Turusen artikkeli Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden numerosta 8/2016.