Vapauden kauhu panee miettimään muun muassa teatterin tulevaisuuden näkymiä. Jussi Lehtosen ohjaama dokumentti- ja yhteisöteatteria yhdistelevä vankilateatteriprojekti menee niin suoraan katsojan sydämeen, ettei voi olla muistamatta, missä taiteen suorasuuntausaseen voima piilee: elämyksessä, tunteessa ja oivalluksessa.
Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön ja Kiasma-teatterin tuottama Vapauden kauhun materiaali on kerätty useissa vankeuden jälkeisissä kuntoutusyksikössä ja vankiloissa pidetyissä työpajoissa. Esitys avaa oven toisten – tässä tapauksessa vankien ja vankilasta vapautuvien – maailmaan, joka esityksen edetessä ei osoittaudukaan kovin paljon omastamme poikkeavaksi. Kuulostaa itsestään selvältä, mutta tämän oivalluksen kokeminen ei aukea tilastoja tai tutkimuksia lukemalla vaan ihmisiä kohtaamalla. Tähän kohtaamiseen teatteri on aina ollut oiva väline.
Selvästikin yksi vahva suunta teatterille on juuri tässä elämysjuurilla pysymisessä sekä uudessa, yhteisöllisessä tekemisessä ja tosipohjaisten tarinoiden kertomisessa – taiteellista kunnianhimoa unohtamatta.
Vapauden kauhun rakenne on selkeä: on Jani Karvisen kertoja, joka välillä astuu eri rooleihin, sekä kymmenkuntaan kohtaukseen jaettu esitys. Kohtausten takana on tosia tarinoita. Musiikki ja suoraan yleisölle suunnatut monologit asettuvat luontevasti tyyliteltyjen kohtausten lomaan ja sisälle. Jokaisella esiintyjällä on oma rumpu, ja rummuttamalla kerrotaan patoutuneista tunteista, korvataan sanoja sekä rytmitetään esitystä. Välillä nähdään videolta vankilassa olevien kommentteja ja kertomuksia muun muassa siitä, kuinka pieni poika oppi jo varhain menemään väliin, kun isäpuoli hakkasi juovuksissa äidin. Siinä oppii itsekin lyömään. Melkein kaikilla vangeilla on taustalla alkoholiongelmainen ja väkivaltainen koti.
Katsojat sijoitetaan Kiasma-teatterin näyttämölle, ja näyttämöksi aukeaa koroke, jonka takana on suuri valkoinen kangas. Kun se alun esittelyn jälkeen vedetään ylös, takaa paljastuu teatterin katsomoon rakennettu viitteellinen vankila: mustaa ja harmaata, pari selliä, portaita, käytäviä.
Esitys on hyvin sensuelli, monet ratkaisut ovat fyysisiä, äänellisiä ja tilallisia. On helppo aistia, kuinka vapauden riistäminen kaventaa kokemusmaailmaa kaikilla elämisen osa-alueilla. Vangit itse puhuvat muun muassa tuoksuista, hajuista ja mauista, kuinka niiden kirjo vapaudessa lisääntyy – joskus pelottavastikin.
Kerta toisensa jälkeen toistuu vapautuvan tai lomalla olevan vangin tarinassa se, kuinka pienet asiat ovat merkittäviä: voi valita, käveleekö varjon vai auringon puolella, miltä tuntuu ajaa autoa, ajaa vain, miten kuumottavaa on, kun odotushuoneen sohvalla miesvangin viereen istuu nainen, miltä tuoksuu hampurilainen.
Vapautuessaan he eivät ensimmäisenä toivo pääsevänsä Linnanmäelle tai ulkomaanmatkalle. Seikkailuksi riittää ihan vain arkinen elämä. Tätä vapaudessa eläneet eivät useinkaan ymmärrä tai muista.
Esitys näyttää myös sen, miten monin tavoin vankilaa voi kantaa mukanaan vapaudessakin: meille kaikille voisi muistuttaa, kuinka ”hetken olin vapaa, kun en ajatellut rahaa.”
Esityksessä nähdään ohimennen myös vilauksia itse tekemisen prosessin aikana tapahtuneesta: Entisillä ja nykyisillä vangeilla menee usein överiksi. Tunteet ottavat vallan ja vievät miestä tai naista. Silloin näyttelijät ja ohjaajat voivat vain seurata odottaa. Tai sitten projektin vetäjät vajoavat itsereflektion suohon ja kieriskelevät miettimässä, onko tullut kysytyksi tarpeeksi kunnioittavasti, käytetäänkö tässä kuitenkin vankeja hyväksi. Tässä kohtauksessa vangit käyttäytyvät kuin coctail-kutsujen pintaliitäjät, ja tuskaiset työpajojen vetäjät yrittävät saada heiltä synninpäästön itsesyytöksiä täynnä olevilla kysymyksillään. Ketä tässä nyt hoidettiinkaan?
Viiden teatterin ammattilaisen lisäksi näyttämöllä on kahdeksan entistä tai nykyistä vankia. Heitä katsellessa ei tarvitse yrittää olla suopea tai miettiä esityksen sosiaalista luonnetta. Isommissa rooleissa Pia Vallenius, Kari Wiippola ja Antti ”Andy” Tammentie esiintyvät erinomaisesti, ovat läsnä pelottomasti ja luontevasti. Kaikki esiintyjät tuntuvat pelaavan samassa joukkueessa, kokonaisuuden eduksi.
Esitys opettaa kuin ohimennen jotain myös asenteen merkityksestä: kun ensin kerrotaan, että 60 prosenttia vapautuneista palaa vankilaan jossain vaiheessa, tuntuu ajatus yhteiskuntaa sopeuttamisen mahdollisuudesta toivottomalta, mutta kun sanotaan, että 40 prosenttia ei palaa vankilaan, näkyy tunneli päässä jo paljon valoa.
Vapauden kauhu on ihmisen arvoinen esitys; siinä ei ole pisaraakaan sentimentaalisuutta tai säälillä ratsastamista, mutta se haluaa ymmärtää. Vaikka pitkän vankilatuomion merkitystä ja vaikutusta ihmiseen ei vähätellä, kykenee esitys silti avaamaan ikkunan ahdistukseen:
”Se, mitä olet tehnyt on tehty, takana päin. Jokainen hetki on madollisuus saada menetettyä takaisin. Kuten nyt. Ja nyt. Ja nyt.”
Minna Tawast
Kansallisteatteri, Kiasma-teatteri: Vapauden kauhu. Ohjaus ja projektin suunnittelu Jussi Lehtonen. Käsikirjoitus ja dramaturgia Asta Honkamaa. Puvut ja lavastus Anna Sinkkonen. Valot Heikki Paasonen. Musiikki Sanna Salmenkallio. Äänet Sanna Salmenkallio ja Joonas Pehrsson. Teatteripedagogi ja Porttiteatterin vetäjä Tuija Minkkinen. Esiintyjät Jani Karvinen, Saana Keiski, Tuija Minkkinen, Ilja Peltonen, Taisto Reimaluoto, Sanna Salmenkallio, Antti Tammentie, Josefina Turunen, Petri Valkoma, Pia Vasenius, Jari Valtonen, Mikko Vuorio, ja Kari Wiippola. Videolla esiintyvät Toni Heikkilä, Eikka Lehtosaari, Eero Nurmi, Raineri Nyman ja Tero Salo. Esitys Kiasma-teatterissa 9.12.2015
