Valtteri Raekallio, 29, on tanssinut ammattimaisesti kymmenkunta vuotta. Kaksi merkittävintä työllistäjää ovat olleet Tommi Kitin tanssiryhmä sekä kiinnitys Helsinki Dance Companyyn vuodesta 2006. Nyt Raekallio on astumassa uuteen vaiheeseen, josta hän puhuu aavistuksen varovaisesti. Kalevalan päivänä Kulttuurirahasto myönsi hänelle vuoden työskentelyapurahan. Uuteen elämänvaiheeseen liittyy myös toinen, työelämää paljon suurempi tekijä, Hugo 7 viikkoa.

Kuva Thomas Freundlich.

”Nyt eletään onnellisia aikoja kotona”, hän sanoo, vaikka käykin työpaikalla hoitamassa luottamustoimiaan muun muassa Helsingin teatterisäätiön hallituksessa ja Helsingin kaupunginteatterin tanssijat ry:ssä.

Raekallio on yksi harvoista vakinaisessa työsuhteessa olevista nykytanssijoista. Hän voi siis nauttia lakisääteistä isäkuukautta esikoisen syntymän jälkeen.

”Olen etuoikeutettu. Suurin osa freelancereista putoaa hirvittävään sosiaalisen kuiluun, mikäli seuraavaa työtä tai rikkaita vanhempia ei ole näköpiirissä. Tanssijoilla ei useinkaan ole tanssin ulkopuolista elämää, joten pudotus on totaalinen.”
Raekallio ei ole raameiltaan tyypillinen nykytanssija. Esiintyjänä hänestä välittyy tilaa ottavaa, intohimoista energiaa ja kiinnostavaa ristiriitaisuutta. Hän ei ole siro ja kevyt, vaan tanssijaksi kookas, vahva ja tummanpuhuva.
”Minulle kasvaa lihaksia yhdessä yössä, joten sitä puolta ei tarvitse erikseen kehittää, vaan enemmänkin notkeutta ja virtaavuutta.”

Vimma. Uudet projektit ovat monipuolisesti tanssin kentällä toimivan Raekallion moottorille tarpeellista dieseliä. Haastattelu alkaa Raekallion kiihkeällä 3D-alustuksella. Mikäli hän ei olisi vuonna 2004 perustanut koreografikaverinsa Thomas Freundlichin kanssa palkintoja voittanutta Liikekieli.com-verkkolehteä (Tanssin maineteko 2006, Tanssitaiteen valtionpalkinto 2008), voisin epäillä Raekalliota suuruudenhulluksi.
Tyhjästä nyhjäisty Liikekieli oli huikea läpimurto mykkyyteen taipuvaisella tanssin kentällä. Nettilehti perustettiin vapaaehtoisvoimin vastaiskuksi päivälehtien liian vähäiselle ja Tanssi-lehden liian hitaasti reagoivalle kirjoittelulle. Raekallio päätoimitti verkkolehteä tanssijantyönsä rinnalla kiivaan nuoren miehen vimmalla useita vuosia, ja nykyisinkin verkkolehti on voimissaan.
Raekalliolla on edelleen tiivis, villien poikavuosien kaveriporukka, johon kuuluu lahjakkaita insinöörikavereita, joita hän konsultoi ahkerasti omissa taideprojekteissaan. Myös koreografikaveri Thomas Freundlichissa on nörtin vikaa, joten turha epäillä, etteikö seuraava läpimurto voisi olla maailmaa valloittava suomalainen 3D-tanssiesitys!
Positiivinen kehä. Raekallio sanoo, ettei ole hyvä tekemään mitään, mistä ei ole aidosti kiinnostunut.
”Itseään ruokkiva positiivinen kehä on minulle ainoa mahdollisuus päästä eteenpäin. Kilpailuasetelmassa saan lähinnä paniikkihäiriön. Kansainväliset tanssimarkkinat ja viiden minuutin koe-esitykset, auditionit, ovat ihan eri porukkaa varten”, hän tietää.

”En ollut mitenkään lahjakas lapsi, vaan vähän ujo ja hiljainen, urheilematon poika. Äiti oli iltapäivisin Suomen Kansallisoopperan kuorossa töissä, joten oopperan balettikouluun joutuminen oli vain kätevä päivähoitojärjestely. Omaa lastani en kyllä balettiin pistäisi, mutta muun muassa opettaja Kaija Helon ansioista balettikoulutus oli minusta aluksi kivaa. Samalla opin osaksi kurinalaista järjestelmää.”

Raekallio muistelee, että vihasi myös koulua. Lukihäiriöinen, maineikasta Suomalaista yhteiskoulua käyvä poika lintsasi koulusta baletti verukkeenaan ja loi konflikteja sekä kouluun että balettiin. Vanhempien ero vauhditti irtiottoja: punkkari- ja saatananpalvontaporukat alkoivat kiinnostaa. Välillä poika asusteli kavereiden nurkissa ja löysi myös hyvän paikan ystävänsä Oula Kitin vanhempien, koreografi Marjo Kuuselan ja Tommi Kitin kellarista.
”Lähelläni on ollut aina itseäni fiksumpia.”

.
Raisa Rauhamaa.

.
Lue koko haastattelu Teatteri&Tanssi-lehden numerosta 3/2012.

Etusivun kuva Marko Mäkinen.