Risto Isomäki maalaa Sarasvatin hiekkaa -teoksessaan tsunamin, joka pyyhkäisee tieltään koko länsimaisen sivistyksen. Japanin katastrofin myötä tekstissä on jotakin hämmentävän tuttua.

Rovaniemen Teatterissa romaani kääntyy moniselitteisille teatterin kielille. Näyttelijä Tuukka Vasama seurasi esityksen harjoittelua ja haastatteli työryhmää.

Sampo Pyhälän lavastuksessa näyttämö on veden peitossa. Altaasta pilkistää hylkytavaraa: piano, printteri, pelastuslautta…

Tuulimyllyn varjo lankeaa ylle yleisön, joka istuu näyttämön molemmin puolin. Seitsenhenkinen näyttelijäjoukko on alusta loppuun näyttämöllä ja hyppii rivakasti roolista toiseen, tasolta toiselle.

Sarasvatin hiekkaa –esitys Rovaniemellä ei pyri siirtämään romaania näyttämöle vaan ajattelemaan sen kanssa.
Kuva Timo Heinonen/harjoituskuva

”Emme siirrä Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa -romaania näyttämölle vaan ajattelemme sen kanssa”, ohjaaja Vihtori Rämä selittää vesialtaan reunalla.

Takana näyttelijät ovat kumartuneet veden äärelle, erilaisiin asentoihin. He harjoittelevat kohtausta, jossa tehtävänantona on veden kuuntelu.

”Pääosassa on vesi, ja tämä romaani, ja ne synnyttävät kokonaisympäristön, jossa me ajattelemme sitä, mistä ei osata vielä oikein sanoa mitään varmaa – eli ilmastonmuutosta.”

Monenkirjava esitys leikittelee fiktion tasoilla. Juuri kun näyttelijät ovat uppoutuneet roolityöhön, he saattavat katkaista tilanteen ja kommentoida touhujaan. Dialogia käydään myös yleisön kanssa. Isomäen tekstiä venytetään joka suuntaan, ja siitä harhaudutaan välillä täysin sivupoluille.

”Suhtaudumme kirjaan kuin mihin tahansa pyhään kirjoitukseen: tulkitsemme sitä omien tarkoitusperiemme mukaan. Näkökulmia ja tyylejä on yhtä monta kuin on tekijääkin. Teoksen rajat häilyvät”, Rämä kertoo.

”Tämä johtuu siitä maailmankokemuksesta, josta Isomäki kirjoittaa – mistään ei voi olla varma.”

Onko Sarasvati-joen liepeiltä löytynyt mereen uponnut kaupunki myyttien Atlantis? Onko vesi myrkyllistä? Onko Risto Isomäki luonut Horst-nimisen tutkijan, joka tarjoaa bratwurstia naispuoliselle kollegalleen?

Yksiselitteisiä vastauksia ei ole, tai ne eivät ole tärkeitä. Sarasvati-esitys kutsuu katsojan mukaan ajatteluun. Se julistaa, mutta sen paatos on tarkoituksella ristiriitaista.

Visiota ei ole

Ensi-iltaan on tätä kirjoitettaessa pari viikkoa. Kaikki esityksen osa-alueet ovat edelleen muutosten kourissa. Rämän rinnalla toisena dramaturgina toimii Timo Heinonen, joka tekee esitykseen myös biotaidetta ja äänimaisemia.

Kun näyttämöharjoitukset alkoivat tammikuun lopussa, oli lukkoon lyötyjä asioita niukasti. Romaanista oli kirjoitettu jonkin verran fragmentteja – kohtauksia – jotka olivat avoinna muutoksille. Oli päätetty, että näyttämön keskeinen elementti on vesi. Ina Jakobssonin suunnitteleman puvustuksen pääväriksi oli valittu valkoinen. Ja esityksen oli sovittu rakentuvan kolmesta osasta: kahden ”esitysjakson” väliin tulisi ”tapahtumajakso”, ympäristönomainen teos, jossa on installaatiomaisia rakennelmia.

”Nämä olivat perustat, jotka tuotiin työryhmälle. Ja näistä lähtökohdista näyttämö sai vähitellen alkaa rakentua.”

Vihtori Rämä painottaa, että kyse ei ollut ennakkosuunnittelusta sanan varsinaisessa merkityksessä.

”Ei ole mitään ’ohjaajan visiota’. Pyrkimys on jatkuvasti avoimeen prosessiin, jossa mitään ei lyödä lukkoon ennen kuin on pakko.”

Harjoituskauden puolivälissä Rämä teki työryhmän kanssa päätöksen luopua esitykseen suunnitellusta kolmijaosta. Teatterissa valmistaudutaan syksyllä edessä olevaan muuttoon, mikä rajoittaa resursseja. Teoksen keskivaiheille kaavailtu ympäristönomainen osa sai väistyä, ja sen tilalle tuli laajennettu väliaika äänikollaaseineen.

”Joku sanoisi, että tämä on kompromissi. Mutta mielestäni kyse on siitä, että pitää tuntea resurssit, jotka ovat käytettävissä. Ympäristönomaisen osan toteuttaminen olisi yksinkertaisesti vienyt liikaa aikaa.”

Rämä tähdentää, että ajankäyttö on ensimmäisiä taiteellisia rajauksia, joita tulee tehdä.

”Aika on yksi keskeisistä lähtökohdista. Jos aikaa olisi enemmän, voisi asiat tehdä osittain toisin.”

Ajan säästämiseksi Rämä ja Heinonen olivat poimineet kirjasta tiettyjä kohtauksia, jotka he toivat työryhmälle. Tämän rajauksen jälkeen ruvettiin yhdessä kysymään, mitä esitys voisi olla.

Teos kehkeytyy vähitellen

Ensimmäisestä harjoitusviikosta lähtien näyttelijöillä teetettiin erilaisia tehtäviä, joiden lähtökohdat tulivat pääsääntöisesti tekstistä. Harjoittelu ei tähdännyt tekstin siirtämiseen näyttämölle, vaan sillä haettiin erilaisia materiaaleja.

”Tarkoitan sillä ihan mitä tahansa asiaa, johon kiinnittyä: idea tunnelmasta tai rytmistä, ajatus esittämisen tavasta”, Rämä selittää.

Ideat eivät siis tule ohjaajan päästä. Esitys kehkeytyy vähitellen niissä olosuhteissa, jotka työryhmä luo.

”Vähitellen, työn lomassa, alkaa ymmärtää sitä ympäristöä, jossa teosta tehdään. Kyse on myös pienistä, konkreettisista asioista.”

Rämä kuvaa, että konsepti syntyy käsillä olevista materiaaleista, ihmisistä, joiden kanssa toimitaan.

”Sitten siihen liittyy jossakin vaiheessa lisää ihmisiä. Ja sitten taas lisää. Ja kun ihmiset sitoutuvat siihen tietoon joka heille annetaan, se alkaa heidän oman taustansa kautta tuottaa myös omaa ajattelua.”

Oleilua ja perinteistä roolityötä

Näyttelijä Markku Lukka on työskennellyt Rovaniemellä parikymmentä vuotta. Sarasvatissa hän esittää muun muassa Venäjän Presidenttiä, ranskalaista dokumenttikuvaajaa Pierre Chamberlainia, turkulaista diplomi-insinööriä ja Jumalaa.

Roolityötään Lukka kuvailee ”aika perinteiseksi”. Vei kuitenkin aikansa, ennen kuin tekemisestä sai kiinni.

”Alussa yritin lähinnä keskittyä olemaan valmiina kun tarvitaan.”

Hänelle ratkaiseva sysäys prosessissa tapahtui, kun Rämä toi harjoituksiin aiheeseen liittyviä kirjoja. Harjoituksissa sai lukea koko ajan, niin katsomon puolella kuin näyttämölläkin.

”Sitä kautta rupesi saamaan kiinni, orientoitumaan.”

Lue koko Tuukka Vasaman artikkeli Teatteri-lehdestä 4/11.