Viime aikoina on jälleen viritelty keskustelua kulttuurin rahoituksesta; pitäisikö rahoitus kohdistaa seiniin vai sisältöön? Teatterikentän kiista kärjistetään julkisuudessa laitos-teattereiden ja vapaan kentän ryhmien välille.

Tänä vuonna alkava Tekijä-hanke alkaa yhdistää kotimaisen teatterikentän voimia.

Kentältä – sekä niin sanottujen kiinteiden että ryhmämuotoisten teattereiden edunvalvontajärjestöistä – on alkanut kuulua konsensuksen ääniä. Sekä Suomen Teatterit ry:n toimitusjohtajan Matti A. Holopaisen että Teatterikeskuksen toiminnanjohtajan Maaria Rantasen mukaan laitosteattereiden ja vapaiden ryhmien asetelmat ja niihin liittyvä draama syötetään ulkoapäin.

Kuva Anu Pitkänen.

Holopaisen mukaan ”keskustelu on pinnalista ja tuntuu, että keskustelijat eivät tunne kentän toimintaa”.

Rantasen mukaan kiinteiden teattereiden ja vapaiden ryhmien välinen vastakkainasettelu liittyy 1990-luvun keskusteluun ja kriisiin, jonka teatteri- ja orkesterilain voimaantulo aiheutti.

”Laki jakoi kentän kahtia rahoitusmallin mukaan, mutta 2000-luvulla toiminta on muuttunut jo niin paljon, että käytävä keskustelu tuntuu ajastaan jäljessä olevalta, eivätkä sitä enää ylläpidä kentän toimijat vaan tietyt mediat.”

Aikanaan vastakkainasettelu oli hyvin voimakasta. Kun Espoon Kaupunginteatterin nykyinen johtaja Jussi Helminen oli perustamassa Ahaa Teatteria 1970-luvun alussa, hän muistaa julistaneensa yhteispohjoismaisen teatteriseminaarin alustuksessa:

”Laitosteatteri on perseessä oleva laho oksa, joka tukkii luonnolliset toiminnot.”

Myöhemmin monia laitosteattereita johtanut Helminen näkee, että ”vastakkainasettelu johtuu ryhmistä ja heidän pyrkimyksistään kentälle, rahapatojen ääreen”.

Kotkan Kaupunginteatterin johtaja Ilkka Laasonen on yhtä mieltä siitä, että kyse on rahasta.

”Ryhmät kituuttelevat tilapäisen ja vajaan rahoituksen turvin. Mutta toisaalta vallalla on käsitys, että kiinteät teatterit rypevät rahassa tai ainakin kuluttavat resurssejaan rakennuksiin ja rakenteisiin.”

Laitosten haukkuminen kultapossukerhoiksi ja toimijoiden ajaminen vastaleireihin ei kuitenkaan vie mitään eteenpäin. Vastakkainasettelu on usein ajanut osapuolet tiukasti omiin poteroihinsa ja puolustamaan saavutettuja etuja.

Kajaanin ja Jyväskylän Kaupunginteattereita johtaneen Aila Lavasteen mielestä julkinen huuto siitä, että kaikki merkittävä taide tapahtuu laitosten ulkopuolella, on ajanut ne puolustusasemiin.

”Se ei ole hedelmällistä laitosten kehittämiselle, koska siten ihmiset takertuvat vain tiukemmin kiinni totuttuun. Pienen maan pieni teatterikenttä tappelee keskenään, kun todelliset viholliset ovat muualla.”

Holopainen tähdentää tilanteen muuttuneen.

”En väitä, ettenkö olisi itsekin takavuosina provosoitunut kun provosoitiin. Mutta tosiasia on, että eri leireissä oleminen ei auta ketään, ja voimavarat menevät siten hukkaan.”

Rantanen puolestaan muistuttaa, että toisen tuki ei ole toiselta pois, vaan esimerkiksi laitosten rahoitus tuo työmahdollisuuksia koko kentälle.

”Nykyisten rakenteiden tai rahoitusjärjestelmien purkamista ei halua kentällä kukaan, vaan tavoitteena on yhdessä kehittää uudenlaista toimintaa ja uudenlaisia tukimuotoja entisten rinnalle.”

Rantasen mukaan vastakkainasettelun lietsominen on kulttuurin vastaista puhetta.

”Pitäisi puhua kulttuurin arvosta itsessään sekä siitä, miten paljon enemmän siihen pitää satsata.”

Yhteistyötä ja vierailutoimintaa on ollut aina, mutta aivan viimeaikoina teatteriväki kokee ilmapiirin muuttuneen ja yhteistyöhalukkuuden kasvaneen. Rantasen mukaan muutos liittyy ainakin näyttelijöiden ja ohjaajien pätkätöiden lisääntymiseen – teatterintekijät työskentelevät vuoroin kiinteissä teattereissa, vuoroin vapaalla kentällä.

”Samaan aikaan monet vapaita ryhmiä perustaneet ohjaajat ovat siirtyneet työskentelemään kiinteiden teattereiden johtajina.”

Helmisen mukaan muutosta on vauhdittanut myös tarjonnan kasvu. Ryhmäteattereiden ensimmäisen aallon aikana niillä oli uutta yleisöä valloitettavana, nyt laitokset ja ryhmät kamppailevat paljolti samoista yleisöistä.

Tällä hetkellä käynnissä on monia yhteistyöhankkeita. Uranuurtajina ovat muun muassa Teatteri Turmio, teatteriohjaajien muodostama yhteisö sekä ohjaaja Saana Lavasteen ja tuottaja Saara Rautavuoman perustama, valtakunnallisesti toimiva Teatteri 2.0. Molempien tavoitteena on toimia teatterialan verkostojen mahdollistajana ja lisätä yhteistyötä laitosten ja ryhmien välillä.

Tekijä-hanke pyrkii yhdistämään

Tänä vuonna käynnistyy kolmivuotinen pilottihanke nimeltään ”Tekijä”. Se on kiinteiden teattereiden ja vapaiden ryhmien kiertuejärjestelmän ja yhteistoiminnan kehittämisprojekti. Hanke sai alkukipinänsä vallitsevasta tilanteesta teatterikentällä. Sen avulla sekä Teatterikeskus että Suomen Teatterit ry halusivat ryhtyä kehittämään yhteistyötä käytännön tasolla. Mukana on myös Baltic Circle -asiantuntijaverkosto, jolla on kokemusta kansainvälisestä yhteistyöstä ja EU-projekteista.

Tampereen Tutkivan teatterityön keskus pyydettiin mukaan organisoimaan hanketta ja järjestämään rahoitusta. Keskuksen johtajan Mika Lehtisen mukaan ajatus kiertuetoiminnasta ja yhteistyöstä ei ole uusi, mutta tässä ajassa suorastaan välttämätön.

”Ekologinen kellomme tikittää. Esitysten eliniän pidentäminen, tilojen tehokas käyttö ja ajatusten sekä resurssien jakaminen ovat jo arvoja sinänsä.”

Tekijä-hankkeen tavoitteena on vakiinnuttaa yhteistyökäytäntöjä ja lisätä sen suunnitelmallisuutta, nopeutta ja kannattavuutta sekä vierailijoille että isännille. Laitosteattereiden ohjelmisto monipuolistuu vierailujen myötä ja vapaille ryhmille tarjoutuu mahdollisuus pidentää esitystensä elinkaarta ja esiintyä uusille yleisöille.

Vapaat ryhmät toimivat pääsääntöisesti pääkaupunkiseudulla, ja vierailut maakunnissa laajentavat sekä paikallisten toimijoiden että vierailevien ryhmien näkemyksiä ja kokemuksia. Yleisölle ne tarjoavat ennen muuta taiteellisen tarjonnan monipuolistumista.

Kue Eeva Kempin artikkeli kokonaisuudessaan Teatteri-lehdestä 4/11.