Elävä taulu on tulkinta jostain toisesta taideteoksesta, alastonmallien signeerausta tai mielen teatteria. Pohjimmiltaan se kertoo sitä, miten miellämme maailmaa kuvina.

Tableaux vivants on myös yksi nykyteatterin keskeisistä hahmotustavoista.

Nykyteatteriesityksissä ei voi olla törmäämättä määritelmään tableaux vivants eli elävät taulut. Teoreetikko Hans-Thies Lehmannin määritelmän mukaan draamallisuudesta luopuneessa teatterissa tapahtumasta tulee tilalliskuvallinen kokemus.

Millaisia yhteyksiä ”elävä taulu” sitten tuo teatterin, kuvataiteen ja valokuvan välille?

Taidekriitikko Heikki Kastemaa aloittaa historiakatsauksella.

”Kyseessä on vanha traditio antiikin Kreikan teatteritaiteesta. Tableaux vivants sai alkunsa kuninkaallisten esiintulojen ja historiallisten juhlakulkueiden esityksistä. Myös uskonnollisia ja raamatullisia kohtauksia kuvattiin samaan tapaan.”

Siten nimitettiin myös 1800-luvulla illanviettojen ilakointia, jossa asetuttiin liikkumatta kuuluisien maalausten mukaisiin asentoihin.

Mutta kun puhutaan nykyteatterista, esimerkiksi ohjaaja Robert Wilson ei tableaux vivants -tyylisiksi luonnehdituissa töissään pyri siihen, että katsoja tunnistaisi tunnetun maalauksen, vaan teoksia vain katsotaan samalla asenteella kuin kuvia.

Valokuvataiteen museon intendentti Anna-Kaisa Rastenbergerin mielestä tableaux vivants on sekä kuvallista että teatterillista, performanssin ja hiljaisuuden, historian ja tässä ja nyt -hetken välissä.

Tableaux vivants -ilmiön traditiosta Kastemaa löytää moninaisia versoja.

”Kun Piero Manzoni signeerasi alastonmalleja (1961) tai Fluxus-ryhmän piirissä toiminut ranskalainen Ben Vautier esitti itseään gallerian ikkunassa viidentoista päivän ja yön ajan, kutsuttiin tällaisia tapahtumia ”eläviksi veistoksiksi”.

Rastenbergerin mielestä valokuvataiteen yhteydessä tableaux vivants -perinne ja käsite ovat kiinnostavia, koska viime vuosien valokuvataiteessa lavastetut tilanteet on ollut suosittu strategia tehdä valokuvia.

”Yhtäältä kuvan katsominen on tuttua, sitä voi katsoa samalla tavalla kuin länsimaista maalaustaidetta on katsottu vuosisatoja, toisaalta ne ovat juuri jähmettyneitä esityksiä ja hetkiä. Tavallaan still life -asetelmaperinteen jatkoa.”

Teatterin puolelta vastaavaa still life -perinnettä lähestyvät esimerkiksi Wooster Groupin tai Jan Lauwersin työt, joissa herättää huomiota näyttelijöiden sijoittaminen aivan näyttämön etureunaan, niin sanotusti maalauksen pinnalle. Joskus syntyy vaikutelma sommitelmasta, ja se tuo väistämättä mieleen maalauksen.

Kastemaa muistuttaa, että jos tableaux vivantsit saivat muinoin aiheensa kuvanveiston ja maalaustaiteen klassikoista, tämän päivän elävät taulut ovat monimediallisia ja joskus varsin perusteellisen taustatyön ja tutkimuksen vaativia teoksia.

Rastenberger vie elävä taulu -ajattelun taiteen suurien valokuvien vastaanottoon, josta Michael Fried on kirjoittanut:

”Yleisön suhde valokuviin on muuttunut. Seinälle nostettu suurikokoinen kuva saa aikaan sen, että katsoja on valmis pitkään meditatiivisen suhteeseen kuvan kanssa. Nykyvalokuvataidetta seuraa siis koko länsimaista maalaustaidetta koskeva katsomisen problematiikka.”

Nykyteatterin rituaalinen staattisuus kertoo myös valokuvauksen ja teatterin välisestä yhteydestä. Teatteri on nykytaidevalokuvan tavoin aina valtavan kokoinen tableau.

Michael Friedin mukaan minimalistisen taiteen katsominen on ”teatterillinen” kokemus katsojan psykologisten, fyysisten ja kuvitteellisten reaktioiden korostumisen takia. Teatterillinen taide olisi näin tulkittuna pikemminkin eräänlaista mielen teatteria kuin staattisia objekteja; havainnon esiintymistä.

”Myös Friedin teoria uuden valokuvataiteen katsomisesta jännittyy tutulle teatterillisen ja anti-teatterillisen taiteen väliselle jännitteelle. Teatterillinen taide ja kuva katsovat ulospäin ja asettuvat katsottavaksi ja vaativat katsojan täydentämään sen.”

Nykyteatteritila haluaa tulla enemmän luetuksi ja kuvitelluksi kuin rekisteröidyksi ja tallennetuksi. Siten draaman jälkeisessä teatterissa näyttämö lähenee kuvan logiikkaa. Teatterikokemukseen ujutetaan asenne kuvasta kuvana.

Tableaux vivantseissa on Kastemaasta myös kyseessä näkökulma ja tarkastelutapa.

”Onko minkä tahansa muistuman tai ajatuksen uudelleenesittäminen periaatteessa ’elävä taulu’? Ainakin voidaan sanoa, että tässä traditiossa on pohjimmiltaan kyse siitä, miten hahmotamme ja miellämme maailmaa kuvina.”

Maria Säkö

vapaa toimittaja

Kirjallisuutta:

Oscar G. Brockett, History of the Theatre, (2003)

Michael Fried: “Why Photography Matters as Art as Never Before” (2008)

Michael Fried: ”Art and Objecthood” (1967)

Yrjö Hirn, Episodeja, (1921)

Hans-Thies Lehmann: Draaman jälkeinen teatteri (Like 2009)