Sirkus sai tänä keväänä Helsingin Suvilahdesta ajanmukaisen toimintakeskuksen, joka edesauttaa lajia yhä huikeampiin saavutuksiin.
Teatteri-lehti vie teemanumerossaan lukijansa nykysirkuksen kiehtovaan maailmaan. Alan onnistumisia ja haasteita analysoivat muun muassa Cirko-keskuksen toiminnanjohtaja Tomi Purovaara ja taiteilija Ville Walo.

Ville Walon (oik.) ja Kalle Hakkaraisen Odotustila-esitys on Suomen nykysirkuksen kansainvälisesti menestyneimpiä esityksiä. Kuva Pirje Mykkänen VTM/KKA.

Purovaara: Suomalaisella nykysirkuksella menee nyt hyvin. Uusia ryhmiä ja tekijöitä tulee koko ajan lisää. Kansainvälistä kiinnostusta ja kysyntää löytyy, jopa niin, että suomalaista nykysirkusta ja sen tekijöitä pidetään tällä hetkellä yhtenä maailman kiinnostavimmista.

Montrealin vuosittaisen Nykysirkusfestivaalin teemamaaksi heinäkuussa vuonna 2012 on valittu Suomi. Sinne ovat alustavasti menossa Race Horse Companyn Petit Mal, Circo Aereon Ro-Pu, WHS:n Mortimer ja Villen Walon uusi soolo, rovaniemeläiseltä Agit-Cirkiltä kaksi pientä esitystä sekä mahdollisesti vielä jotain muuta.

Kysyessäni viime kesänä Montrealin festivaalilla, miksei mukana ollut yhtään ranskalaista esitystä, vastaus oli, että ne ovat niin tylsiä – kaikki on jo nähty. Toukokuisella Cirko-festivaalillakaan ei ole ranskalaisvieraita, mutta se johtuu tämän vuoden pohjoismaisesta teemasta.

Walo: Toisaalta pitää muistaa, että nykysirkus on maantieteellisesti aika rajattu ilmiö. Se ei ole koko maailman laajuinen ilmiö. Vahvoja sirkusmaita ovat Suomen lisäksi Ranska, Belgia, Espanja, Ruotsi, Englanti ja Kanada. Saksankieliset alueet kuten Saksa, Itävalta ja Sveitsi ovat nykysirkuksen ”kehitysmaita”. Niissä sirkus on hyvin perinteistä. Eli tilanne on aivan toinen kuin kyseisten maiden tanssin ja teatterin alueilla.

Purovaara: Maissa, joissa perinteisen sirkuksen ja varieteen traditiot ja asemat ovat olleet vahvat ja pitkät, nykysirkus ei ole kehittynyt niin voimakkaasti. Toisaalta siellä, missä nykysirkuksen alalla on ollut pitkään yksi vahva ja hallitseva tekijä, kuten Cirque du Soleil Kanadassa tai Cirkus Cirkör Ruotsissa, näiden vaikutus on ollut hyvin yhtenäistävä. Isoissa ryhmissä olleet taiteilijat ovat perustaneet kyllä omia ryhmiään, mutta silti esitykset näyttävät kaikki vähän samanlaisilta.

Suomessa tällaista kehitystä ei ole ollut. Meillä perinteisen sirkuksen traditio on ollut huomattavasti heikompi, eikä täällä myöskään nykysirkuksen puolella ole ollut yhtä ainoaa vahvaa tekijää. Näin vaikutteet muualta ja omat ideat ovat voineet kehittyä täysin vapaasti.

Walo: Suomalaiset tavat tehdä sirkusta on koettu kiinnostavina myös muissa maissa. Meillä on omia näkökulmia ja uudenlaisia lähestymistapoja alaan. Suomalainen nykysirkus on ennakkoluulotonta, tekijät eivät pelkää ottaa riskejä. Monet hakevat lajin rajoja ja yrittävät katsoa, miten pitkälle lavalla voi mennä ja mitä sitten tulee vastaan. Suomalainen nykysirkus on kaiketi varsin kokeilevaa. Miten kussakin projektissa onnistutaan, on toinen juttu, mutta uuden hakeminen on tekemisen tavoite.

Omassa työssäni pyrin myös siihen, että sirkuksen kielellä voidaan sanoa ja tuoda esiin erilaisia asioita. En pyri ensisijaisesti miellyttämään yleisöä.

Mutta suomalaiseen nykysirkukseen mahtuu monta erilaista tyyliä. Toiset tekevät viihteellisiä, toiset kokeellisia juttuja, ja jotkut ovat siinä välissä.

Purovaara: Suomalaiselle nykysirkukselle kansainvälistyminen on alusta saakka ollut itsestäänselvyys ja elinehto. Vaikka yleisön kiinnostusta ja kysyntää on koko ajan ollut kotimaassakin, ja se kasvaa vuosi vuodelta, markkinat täällä ovat liian pienet. Nykysirkuksemme pioneeriryhmät Circo Aereo ja WHS ovat jo kauan toimineet siten, että ensi-illat pidetään Suomessa, ja sitten suunnataan ulkomaille. Pitkälti näiden ryhmien ansiota on myös se, että kiinnostus suomalaiseen nykysirkukseen on syntynyt ja lisääntyy koko ajan. Se näkyy muun muassa siinä, että vuosittain sekä Cirko-festivaalille että uusia ensi-iltoja katsomaan tulee paljon ulkomaisia ammattilaisia. Ja määrä on kasvanut jatkuvasti.

Walo: Väitän kuitenkin hieman kärjistäen, että nykysirkusmaailma ei ole niin avoin kuin annetaan ymmärtää. Kymmenen vuoden olemassaolonsa aikana WHS on ollut esiintymässä paljon enemmän nukketeatteri- tai tanssiteatterifestivaaleilla kuin sirkusfestivaaleilla. Nykysirkustoimijat harjoittavat lajia suojelevaa toimintaa. Sen perusteella pitää täyttää tietyt kriteerit, jotta voi päästä esiintymään nykysirkusfestivaaleille. Tuntuu siltä, että promoottorien ja tuottajien näkemykset laahaavat jäljessä siitä, missä ala itsessään menee.

Annikki Alku haastattelee Tomi Purovaaraa ja Ville Waloa, lue koko artikkeli Teatteri-lehdestä 3/2011.