Nykysirkus pyrkii purkamaan lajiin liitettyjä kliseisiä sukupuolirooleja. Mutta saako nainen trapetsilla vieläkään olla lihaksiskas ja lyhyttukkainen?
Sirkus ei ole sukupuolineutraali areena. Australialainen teatterintutkija Peta Tait toteaa, että sirkusartistit esittävät ja ilmentävät taitojensa ohessa myös sukupuolisia, kansallisia, etnisiä ja seksuaalisia identiteettejä. Nämä puolestaan uusintavat ja haastavat vallitsevia sosiaalisia voimasuhteita.
Tait on lähestynyt aihetta ilma-akrobatian historian lävitse. Jo hänen kirjansa Circus Bodies otsikot kertovat, miten taiteilijoita on määritelty: viehkeä miehisyys, epänaiselliset neidot, vaaralliset naiset, arrogantit amatsonit, eroottiset jumalattaret.
Sirkuksen historiassa esimerkiksi ilma-akrobaattien maskuliinisuus ja feminiinisyys on ollut jatkuvasti keskustelun alainen kysymys. Treenattuihin miehiin on liitetty maskuliinisuuden aura, mutta teräslihaksiset naiset on koettu epäfeminiinisinä.
Sirkuksen myyttisiä ja kliseisiä naisrooleja ovat parrakas nainen, käärmenainen ja sirkusprinsessa. Ruotsissa asuvan nykysirkuksen tutkijan Camilla Damkjaerin mukaan näitä myyttejä ovat rakentaneet sekä sirkus itse että ympäröivä yhteiskunta.
”Sirkus koetteli 1800-luvulla oudon ja hyväksytyn rajoja. Toisaalta sirkuksen piti koko ajan tarjota jotain uutta, mielellään kummallista ja eksoottista – kuten parrakkaita naisia. Toisaalta sirkus oli yksi niistä harvoista paikoista, joissa naiset saivat näyttää vahvoilta ja lihaksikkailta. Raja vapautumisen ja katsojan katseen tyydyttämisen välillä on ollut hiuksenhieno.”
”Parrakas nainen kuuluu sirkuksessa freakshow-kategoriaan. Freakshowlla oli luultavasti kaksitahoinen tehtävä: sekä tyydyttää yleisön uteliaisuutta että vahvistaa sen uskoa omaan normaaliuteen.”
Sirkusprinsessat liittyvät Damkajerin mukaan pyrkimykseen saavuttaa kunnioitusta porvariston piirissä. Tähän viittaavat myös prinsessoihin liitetyt sotilaalliset ja aateliset koodit.
Nykysirkuksessa naisen asema on Damkjaerin mielestä toinen, vaikka ennakkoluulot suhteessa sosiaaliseen sukupuoleen ja seksualiteettiin elävät edelleen.
”Sirkustaide tarjoaa tänä päivänä monia mahdollisuuksia haastaa naiskäsityksiä. Lajin piirissä tosin viljellään – tietoisesti tai tiedostamatta – edelleen stereotyyppejä: sööttejä, kultaisia ja viehättäviä naisia.”
Damkjaer toteaa, että muiden taidelajien tapaan sirkuksen naisartistit kamppailevat sen käsityksen kanssa, ettei naisvartalo koskaan voi olla ”neutraali”.
”Mutta sirkuksen historiallinen naisroolien repertuaari antaa mahdollisuuden myös purkamisen haasteeseen: esimerkiksi Jeanne Mordoj tarttui ryhmänsä Compagnie Balin kanssa parrakkaan naisen myyttiin esityksessään Èloge du poil.”
Damkjaer näkee sirkuksen treenikulttuurin naisille ongelmallisena siinä, että kriteerit asetetaan usein miesvartalon mukaan: vahvuutta ja lihasvoimaa arvostetaan korkealle, toisenlaisten arvojen kustannuksella.
”Tyttönä ja naisena sirkusartisti törmää oitis sukupuolitutkimuksen suurimpaan ongelmaan: mikä on sosiaalisen ja biologisen suhde.”
Sirkuksessa kaikella fyysisellä on väliä: pituudella, notkeudella, liikkuvuudella.
”Naistaiteilijoiden on joskus vaikeaa osoittaa, että on vähintään yhtä mielenkiintoista, mihin juuri oma vartalo kykenee sen sijaan, että nämä pyrkisivät todistamaan, mihin sirkuskropan odotetaan kykenevän.”
Camilla Damkjaer on iloinen siitä, että sukupuolen rakentumisen kysymykset kiinnostavat yhä enemmän myös sirkuspiirejä. Hän näkee sirkuksen paikkana, jossa myös naiset ilmaisevat itseään ja ajatuksiaan maailmasta.
”Mutta ei kannata olla naiivi ja uskoa, että voisimme aina kontrolloida naiskuvaa, minkä näyttämö synnyttää katsojissa. Konventioiden muuttamisessa ehkä vaikeinta on se, että kuva syntyy suuressa määrin siitä, mitä näyttämöllä olevaan naiseen katseiden kautta projisoidaan.”
Eroottisen katseen alla
Sirkusyleisöllä on Peta Taitin mukaan monta katsetta: sosiaalinen, ruumiillinen ja eroottinen. Trapetsilla ja vertikaaliköydellä työskentelevä Ilona Jäntti uskoo, että nainen sirkustaiteilijana on alttiimpi eroottiselle katseelle kuin mies.
Ilona Jäntti leikittelee 3D-animaatiokuvan kanssa Muualla-teoksessaan.
”Varmasti. Yleisön edessä se vielä korostuu. Ilmassa katseiden kohteena koen joskus olevani aika haavoittuvainen. Esiintymisasun on usein turvallisuussyistä oltava melko tiukka, eikä aina voi ennakoida tai valmiiksi päättää, miten päin rengas tai köysi esityksen aikana kääntyy – eli miten päin olen suhteessa yleisöön.”
Laban Centressä Lontoossa ja Cirkus Piloterna -koulussa Tukholmassa opiskellut Jäntti kertoo, että Suomessa ulkonäköpaineet ovat monia muta maita pienemmät. Englannissa hän sanoo kokeneensa ahdistavana mallin, jolta naisen tulisi näyttää. Jopa lyhyet hiukset naisella on nähty siellä vääränlaisina.
”Englannissa sirkusyhteisö ajattelee meitä konservatiivisemmin. Usein minullekin on sanottu, että istu nyt siellä renkaassa ja näytä hyvältä, aivan sama mitä siellä teet.”
Jäntin mielestä nainen voi vihdoin jo ainakin osittain itse vaikuttaa siihen, miten häntä katsotaan.
”Alistunko katseiden alla olemiseen, vai vedänkö koko homman jotenkin täysin yli. Ylilyöntien jälkeen on seurannut vähemmän viheltelyä, enemmän naurua. Se on ollut vapauttavaa.”
Jäntti sanoo, että hänen räväkkä esiintymisensä on joskus koettu myös pelottavana.
”Parempi sekin kuin vain olla arvosteltavana ulkonäön perusteella.”
Jäntti kuitenkin muistuttaa, että on mahdotonta mennä lavalle ja olettaa, että yleisö näkisi vain liikkeen ja suorituksen eikä katsoisi sitä suhteessa esiintyjään ja tämän kehoon. Lisäksi vastaanottoon vaikuttaa tila, musiikki, väline sekä katsojien aikaisemmat kokemukset ja oletukset sirkuksesta.
Ilma-akrobatia muokkaa kehoa. Myös Jäntti pelkäsi alussa, että muuttuu ”liian” vahvan näköiseksi.
”Enää sillä ei ole väliä. Tärkeintä on se, miltä kehoni tuntuu, mitä se jaksaa ja mihin se pystyy.”
Jäntti on huomannut, että jo harrastajavaiheessa lajit tuntuvat leimautuvan tyttöjen ja poikien leireiksi: pojat harrastavat jongleerausta ja tytöt ilma-akrobatiaa.
”Poikkeuksiakin tietysti on, mutta kyllä tytön yhä odotetaan tekevän kauniita numeroita. Siihen on varmaankin monia syitä; monet tytöt ovat harrastaneet balettia tai voimistelua, ja silloin ilma-akrobatia on niiden luonteva jatke.”
Jäntin mukaan sirkuskoulutuksessa edelleen rohkaistiin hyvin perinteisiin rooleihin.
”Luulen, että tilanne on muuttumassa: mitä enemmän erilaisia esiintyjiä tulee, sitä helpompaa uusien tekijöiden on miettiä, mitä he itse haluavat tehdä ja millaisia he haluavat olla.”
Eeva Kauppinen
Kirjoittaja on kulttuuritoimittaja.
