Utopia uudesta New Karlebyn yhteiskunnasta Grönlannissa, ja lopullinen ratkaisu ilmastonlämpenemiseen ovat ajaneet karille. Toivo on mennyt. Onnettomuudet seuraavat toisiaan. Ryvettyneet sankarit palaavat kotiin. Kuolema kiiruhtaa kantapäillä.
Leea Klemolan ja Klaus Klemolan New Karleby Tampereen Teatterissa on arktisen trilogian synkin mutta hauskin osa.
Kaikki alkaa taas tuhruisesta kaamoksesta. Kaulus Larsson seisoksii karun elementtitalon pimeällä pihalla, kun hän saa rahtipaketin Grönlannista; Polar-grilli palautetaan Kokkolaan. Kylkiäisenä tulevat henkilöhuolintafirman työntekijä Arijoutsi Prittinen sekä saman puulaakin johtaja, Kauluksen poika, Martti Piano Larsson. Edellinen saapuu varpaat amputoituina, jälkimmäinen yltä päältä paskaan vuorautuneena.
Kuinkas muuten.
Utopia uudesta New Karlebyn yhteiskunnasta Grönlannissa ja lopullinen ratkaisu ilmastonlämpenemiseen ovat ajaneet karille. Onnettomuudet seuraavat toisiaan. Ryvettyneet sankarit palaavat kotiin.
Tampereen Teatterin arktinen trilogia alkoi Kokkolasta, jatkui Kohti kylmempää ja päätyy nyt Leea Klemolan ja Klaus Klemolan saattamana lähtöruutuun, New Karlebyhyn. Vaikka ympyrä sulkeutuu, vauhti ei hiivu.
Tarkemmin sanoen tapahtumien vyöry ei hidastueikä tunnelma vakavoidu – vaikka nyt ollaan toivon ja epätoivon, sinnittelyn ja luovuttamisen, elämän ja kuoleman rajapinnalla. On tultu tilanteeseen, jossa suurten, epäonnistuneiden suunnitelmien jälkeen kysytään kykyä sopeutumiseen. New Karleby on Klemola-trilogian synkin ja samalla kenties hauskin teos.
Pelastuspartio vai lopunajan voidellut? New Karlebyssä ajetaan samaan aikaan sekä pakoon että kohti kuolemaa. Rooleissa Mari Turunen (vas.) loistavana huoramummona, Jaana Saarinen, Ville Majamaa, Reino Bragge, Markku Thure ja Heikki Kinnunen. Kuva Harri Hinkka.
Kokkolalaisyhteisö on täydentynyt uusilla sukulaisilla. Heikki Kinnunen esittää nyt Kaulus Larssonia, monitoimimiehenä Lainapeitteellä työskennellyttä perusmiestä, jonka elämä on kovassa puristuksessa. Hän on sekä katastrofityöntekijänä maanteillä kiitävän rouvansa Sihti Larssonin (Jaana Saarinen) että huoran tointa hoitavan ikälopun äitinsä Nancy Larssonin (Mari Turunen) höykytyksessä. Samalla hän yrittää hoitaa kaverinsa Sepon – hajottamoyritystä.
Väitteiden sijaan esitys heittelee ilmaan lukemattoman määrään kysymysmerkkejä yhteisöstä ja sen selviytymisestä. Löytyykö ratkaisu perheestä, uskosta, taiteesta, antautumisesta toisten auttamiseen? Mikä on pakoa ja mikä mielekästä elämää? Miten ihminen tasapainoilee tarpeidensa ja sivistyksellisten vaatimusten välillä? Mihin ja kuinka pitkälle viina auttaa? Entä paneminen? Jatkaako sinnittelyä lähiöbrutalismissa vai heittäytyäkö kaivoon lemmikkieläinten hautausmaalla?
Kun Kohti kylmempää -näytelmässä seikkaili Neanderthalin ihmisten perhe, nyt mukana on joukko täplähyeenoita. Nämä tietysti työskentelevät Sepon hajottamossa, ja mieleen rinnastuvat maahanmuuttajiin. Mutta hyeenasuvun kautta teoksessa preparoidaan moniselitteisesti myös sukupuolista valtaa ja sen vaikutuksia. Tosimaailmassa näet on niin, että täplähyeenat ovat aggressiivisten naaraiden johtama laji, ja naispuolisilla eläimillä on myös penistä muistuttava elin.
Myös Piano Larssonin (Klaus Klemola) tulevaisuudensuunnitelma, muuttuminen mummuksi, jatkaa hirtehisen hävytöntä leikkiä miehen ja naisen roolien balanssilla. Katsojalle heitetään yhä lisää ratkaistavaa: kuinka ratkaista biologisia ja kulttuurisia ristiriitoja sukupuolten välillä? Näivettyykö miehisyys miehestä, jos nainen käyttää valtaa? Kenen valtakuntaa koti edustaa?
Huumori on mustaakin mustempaa. Täysin rajaton absurdius ja aukoton maalaisjärki yhtyvät samaan tapaan kuin trilogian aiemmissakin osissa. Yllätykset seuraavat toi≈siaan, mutta aina siten, että mitä oudoimmat asiat näyttäytyvät samaan aikaan täysin itsestään selvinä. Tässä yhdistelmässä juuri on Klemoloiden huikaisevan havainnoinnin ilmiömäinen taituruus.
Muodoltaan New Karleby on teatterillisen karnevalistista juhlaa. Koko upea näyttelijä-ensemble käyttää laajaa skaalaa, kukin ominaisuuksiensa mukaan. Kun uskoon tullutta yhteisön jäsentä Harri Lömmarkkia eleettömästi esittävä Juho Kuosmanen on kuin suoraan dogmaelokuvasta, Jaana Saarinen Sihti Larssonina revittää tuhat lasissa äänensä raasteeksi rääkyen. Heikki Kinnusen Kaulus Larsson on melankolinen mies, jonka sarkastinen ja metronomin tarkka rytminen täsmäosuvuus on häkellyttävää, ja Klaus Klemolan Piano Larssonin arkinen luontevuus tekee kummallisimmistakin kohtauksista järkeenkäypiä.
Rakenteellisesti New Karleby muistuttaa näyttämöllistä sarjakuvaa. Koko trilogian skenografiasta vastannut Erkki Saarainen on oivaltanut sen briljantisti. Hän onnistuu luonnehtimaan hyvinkin metaforisiin tapahtumapaikkoihin – kerrostalokämppään, ankealle lähiöpihamaalle, hajottamoyrityksen toimitiloihin, eläinten hautausmaalle, henkilöhuolintafirman bussiin – sijoittuvat kohtaukset osuvin kuvin ja naturalistis-humoristisin viittein.
Tuomas Lampisen äärimmilleen hahmoja tyylittelevä puvustus ja Raimo Salmen tummilla sävyillä varioiva valosuunnittelu ovat olennainen osa esityksen olemuksen rakentamisessa. J-P Järvisen naturaa korostava äänimaailma ja trilogiaan kuuluvat Juhani Markolan iskelmät tuovat kokkolalaismaailmaan haikeaa tuttuutta.
Mihin Klemolat sitten kovin läheiseksi ja rakkaaksi käyneen Larssonin klaanin sitten johdattavat? He näyttävät kiitävän kovaa vauhtia kukkasomisteisella bussillaan jonnekin – minne, sen ratkaiskoon kukin katsoja itse.
Ikävä tulee.
Ja kaipaamaan jää myös tuota harvinaista kokemusta, kun täysi salillinen kovin erilaisia ihmisiä hengittää täysin palkein esityksen tahtiin häiriintymättä sen noin tuhannesta vittu-sanasta. Ilman niitä tätä teosta ei voisi olla olemassakaan.
Annukka Ruuskanen
Teatteri-lehdessä 4/2011 toukokuussa julkaistaan New Karleby kokonaisena käsikirjoituksena.
