Poliittinen satiiri on tuttu ilmiö jo antiikin ajoilta. Mutta miten se parhaiten osuu maaliinsa?
Markku Koski arvioi artikkelissaan, pystyykö teatteri mediana kilpailemaan lajissa nykyajan poliksen, television, kanssa.

Helsingin Kaupunginteatterin Jari Tervon romaaniin perustuva näytelmä Koljatti sai lehdistössä pääasiassa tyrmäävän vastaanoton.

”Koljatti on todennäköisesti huonoin näytelmä, jonka olen istunut läpi”, Aamulehden entinen päätoimittaja, EVA:n toimitusjohtaja Matti Apunen kirjoitti Helsingin Sanomissa (5.10.2010).

”Jos taiteessa toimisi minkäänlainen laatutakuu, haluaisin tässä tapauksessa neuvotella kelvottoman tuotteen aiheuttamasta korvausvelvollisuudesta”, hän jatkoi. Apusen mielestä ”satiiri ei ole lieteallas, jossa uitetaan television viimeaikaisista ohjelmista mieleen tulevat ihmiset”.

”Jotain rajaa satiirille”, kirjoitti Ilkka-lehden (9.10.2010)”mielipidetoimittaja” Virpi Niemistö. ”Koljatin Lahnas-hahmo on kuin television kakkoskanavan Hilander-hupailun Matti Vanhas -imitointi. Molemmissa ratsastetaan Vanhasen sanoja toistavalla puhetavalla. Puhetavan alleviivaus toimii jotenkuten television halvanoloisessa sketsipätkässä, mutta ei teatterin lavalla yli kahden tunnin esityksessä.”

Apusta ärsytti eniten pääministerin ex-vaimon saama kohtelu.

”Lavalle tupsahtelee Lahnasen entinen vaimo, Erja-niminen hahmo, joka pukeutuu lentoemännän tavoin silkkihuiviin ja jakkupukuun ja häipyy turvamiehen perään. Erja on ’tietenkin’ mielikuvituksen tuote, mutta miksi teatterin yleisö hohottaa kovaäänisesti satuhahmolle? Mitä osaa mielikuvituksestamme tämä puskateatterihahmo puhuttelee?”

Ilkka-lehden Niemistö kyseli samoja. ”Jos lapset matkivat koulutunnilla luokkatoverinsa persoonallista puhetapaa, sitä kutsutaan useimmiten perustellusti kiusaamiseksi. Entä miksi pitää sanoa sitä, kun samaa tekevät aikuiset teatteritaiteen nimissä yleisön nauraessa, koska sen kuuluu niin tehdä.”

Hyviä kysymyksiä, joissa kiinnostavaa on myös pohdiskelu yleisön osuudesta. Niin päiväkohtaiseksi maailma on kuitenkin mennyt, ettei kukaan näytä asettaneen näytelmää ja sen tyylilajia minkäänlaiseen historialliseen perspektiiviin, jonka kautta myös sen aito ajankohtaisuus nousisi esille. Tekijätkin ovat lattean arvattavalla tavalla puolustautuneet vetoamalla taiteeseen, sananvapauteen ja fiktioon. Se kuulostaa juuri välitunnilla kiusaamisesta kiinni jääneen hätäiseltä sopertelulta siitä, että leikistähän siinä oli kyse.

Koljatti-näytelmä ei ole nimittäin kaikesta kohusta huolimatta mikään yksittäistapaus, sillä tuoreessa muistissa on yhä Tervon Myyrästä tehty näytelmä ja Henri Kapulaisen Veikko Vennamosta kirjoittama poliittinen satiiri Valtakunnan häirikkö. Lappeenrannan kaupunginteatterissa esitetään myös Jari Juutisen näytelmää Kekkonen! ja KokoTeatterin Anna Veijalaisen Varjofinlandiassa rymistelevät Jyrki Katainen ja Iiro Viinanen.

Silmiinpistävää on se, että poliitikoista käytetään nykyään lähes poikkeuksetta heidän omia nimiään, ja hahmot ovat karrikoinnista huolimatta oikeanoloisia. Se on iso muutos, sillä taidetapoihin kuului ennen antaa tosielämästäkin otetuille hahmoille keksitty nimi. Tervo taitaa jopa hieman leikitellä kirjassaan tällä perinteellä käyttäessään Matti Vanhasesta kaikesta huolimatta nimeä ”Pekka Lahnanen”.

Iltalypsyn karjakko Liisa Rimpiläinen – joka toimi myös sarjan ohjaajana – oli useita vuosia TV1:n lauantai-illan seuratuimpia hahmoja, joka haastatteli poliitikkoja heidän keräilyharrastuksistaan.
Kuva Seppo Sarkkinen/YLE Kuvapalvelu.

Entisaikoina puhuttiin ”avainromaaneista”, joissa henkilöt ja tapahtumat oli otettu suoraan todellisuudesta mutta samalla verhottu usein kirjallisesti taitavalla tavalla fiktioon. Tunnetuimpia avainromaanejamme ovat Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä ja Hannu Salaman ”Finlandia”-sarja. Tehdään niitä toki vieläkin, sillä Jussi Lähteen Känsä tietää! -esikoisromaani on tunnustuksellisesti sellainen. Se sopii hyvin kirjailijalle, joka on toiminut ja toimii monen suomalaisen poliitikon takapiruna.

Poliittisella satiirinäytelmällä on taas yhtä pitkät perinteet kuin demokratialla, josta koulunsa käyneet teatterintekijämme ovat varsin hyvin perillä. Tunnetuin alan mies on tietenkin Aristofanes, joka alkoi Ateenan sotiin ja poliittiseen peliin kyllästyneenä pilkata poliitikkoja ja poliittisia tapahtumia sellaisissa näytelmissä kuten Veljekset, Babylonialaiset, Ritarit, Linnut, Rauha, Lainlaatija, Sammakot ja Lysistrate. Esitykset pursusivat sanaleikkejä, ajankohtaista kritiikkiä, eettistä vakavuutta, herkkää runollisuutta ja rivouksia. Ne herättivät täsmälleen samanlaista huomiota kuin nykynäytelmämme.

Tämän päivän poliittisen satiirin yhteydet muinaiseen Kreikkaan eivät ole silti pelkästään taiteellistyylisiä, sillä Aristofanes ei käsitellyt näytelmissään politiikkaa sellaisena, miten se on meillä ollut aiemmin tapana ymmärtää, vaan hänen kohteenaan oli koko kaupunkivaltion elämänmeno: kansanjohtajien ulko- ja sisäpolitiikka, talouselämä, kasvatus, filosofia, musiikki ja kirjallisuus. Näytelmät liikkuivat mytologiasta arkiaskareisiin.

Jostain samanlaisesta näyttää nyt olevan kyse. Esitykset ovat varsin kaukana siitä poliittisesta teatterista, jota harjoitettiin 1960- ja 70-luvuilla. Apunen on aivan oikeassa, Koljatissa ei ole siinä mielessä mukana politiikkaa. Aiheena eivät ole enää poliittiset ongelmat, eikä näytelmistä voi löytää selvää ideologista sanomaa. Niissä ei nosteta esiin jotain, vaan pikemminkin lasketaan politiikka jonnekin alas, usein jopa vyön alle.

Lue Markku Kosken analyysi poliittisesta satiirista kokonaisuudessaan Teatteri-lehdestä 2/2011.