Hannu-Pekka Björkman tekee Kansallisteatterin Idiootin ruhtinas Myškininä roolityön, jossa katsoja tuntee olevansa käsittämättömän äärellä.

Lopputulos miltei pelottaa. Björkman näyttää, että ihminen on vimmainen, kuilu täynnä salaonkaloita. Miten hän sen tekee?

Kansallisteatterin Idiootin Myškininä Hannu-Pekka Björkman onnistuu tekemään ihmeellisen yhdistelmän; hän saa samaan hahmoon pelottavan viattoman perkeleellisyyden, maanisuuden ja koskemattomuuden. Työ näyttää julmuuden, joka samaan aikaan sisältyy lapsenomaisuuteen, täydelliseen verhottomaan havainnointiin ja läpäisevyyteen.

Björkmanin roolitulkinnan nähtyään alkaa miettiä myös hyvyyden problematiikkaa. Mikä oikein on tämä usein kristusmaisen lauhkeaksi kuvattu herra Myškin? On raivostuttavaa katsella miestä, joka pahimmillaan on kuin elefantti lasikaapissa, todellinen häirikkö, eikä siis lainkaan yksioikoisesti hyvä.

Tämä Myškin on demoni, pyhimys ja lapsi samassa hahmossa. Myškinhän se tässä saa aikaan niin paljon pahaa. Björkman teki nyt täysin jotain muuta kuin olisin odottanut.

Häikäisevä oli myös toinen seikka. Björkman on virtuoottinen kamariorkesterin soittaja. Idiootissa mennään sellaista kyytiä, että pois tieltä. Roolityö pitää sisällään paitsi huikeita siirtymiä tunnetilasta toiseen myös mielettömiä rytminmuutoksia ja leikkauksia. Näyttelijä siirtyy kvanttinopeudella lapsenomaisesta ilosta täydelliseen raivoon tai epätoivoon.

Miten näyttelijä voi tehdä niin pitkän matkan hetkessä? Miten hän voi olla niin nopea? Miten Björkmanin Myškin voi olla se kömpelö hellyttävä lapsi ja silmänräpäyksessä muuttua sietämättömäksi tunkeilijaksi. Miten näyttelijä leikkaa materiaaliaan?

Björkmanin roolityö havainnollistaa, kuinka paljon näyttelemisessä on kyse musikaalisuudesta, temposta, rytmityksestä. Siitä, millä tavoin näyttelijä säätelee ja ylläpitää sisäistä pulssia, pidättää energiaa, päästää sitä ulos ja suuntaa ilmaisuaan milloin mihinkin. Björkman tekee Myškiniään kuin kuminauhaa, jota hän venyttää äärimmilleen tai päästää löysäksi. Kaikki variaatiot ovat mukana.

Näyttelijä ruumiillistaa Dostojevskin tekstiin sisältyvän moniäänisyyden, sen kiihkeyden, vimman ja suvantopaikat omaan roolityöhönsä. Miten hän sen tekee?

Björkman käyttää hyväkseen vapinaa, pakkoliikkeitä, pakonomaista toistoa, kaikkea ruumiillista epäsynkroniaa ja koordinoinnin puutetta.

Pahimmillaan tuo voisi olla sietämätöntä katseltavaa, liiallista, alleviivattua. Mutta juuri tämän vapinan ja pakkoliikkeiden ja niiden puuttumisen – täydellisen seesteisyyden hetkien variaatiosta – syntyy moniäänisyys. Välillä tästä pakkoliikkeisestä värisevä-äänisestä Myškinistä tulee viisas näkijä. Ja lopussa, Petri Mannisen lempeä Rogozin ja Myškin täynnä hulluutta, osat ovat vaihtuneet.

Katsoja joutuu miettimään, aikooko tämä Myškin raiskata Nastasja Filipovnan ruumiin.

Eikä tässä nyt ole kyse pelkästään Myškinistä, vaan Björkmanista myös Q-teatterissa Aivan kuin minua ei olisi -esityksen (ohjaus Antti Hietala, 2010) maastopukuisena vankileirin kapteenina, joka sai täydellisen raivokohtauksen, kun yksi hänen alaisistaan uskalsi häiritä miehen viikonloppurauhaa. Näin viiltävää julmuutta en muista nähneeni. Ja pelästyin, että nyt näyttelijä Björkman sai oikeasti sydänkohtauksen. Leikkaus oli niin nopea.

Ja sitten on kyse vielä Björkmanista Mental Finlandin (ohjaus Kristian Smeds, 2009) bikuru-kieltä puhuvasta ja mandoliinia soittavasta maahanmuuttajasta, siitä ulkopuolisesta, joka kaikesta sydämestään haluaa mukaan saunan yhteiseen iloon. Teoksessa oli 40 minuutin kohtaus, jossa ei puhuta sanaakaan kieltä, jota osaisimme.

Björkman on jumalan hullu, narri, joka tekee ja uskaltaa mitä vain.

Mental Finland –esityksessä Hannu-Pekka Björkmanilla oli 40 minuutin monologi, jossa hän puhui kehittämäänsä bikurukieltä, mukana tanssijat Eleonore Valére ja Laura Lee Kamppila. Kuva Antti Ahonen.

Lue Hanna Helavuoren haastattelu Björkmanista Teatteri-lehdestä 1/2011.