Teatterin tiedotuskeskuksen rooli on laajentunut kotimaiselta kentältä yhä näkyvämmäksi kansainvälisten hankkeiden suunnittelijaksi ja toteuttajaksi.
Miten alan keskeisen järjestön entinen ja uusi johtaja näkevät Tinfon perinteet, haasteet ja tehtävät?
Haastattelussa Riitta Seppälä ja Hanna Helavuori.
Teatterin kansainvälistyminen puuskutti niskaan jo Teatterin tiedotuskeskus Tinfon johtajan Riitta Seppälän aloittaessa työnsä 40 vuotta sitten Teatterijärjestöjen keskusliitossa – suurten ja jähmeiden järjestöjen seittimäisissä rakennelmissa. Pohjoismainen teatteriunioni ja Kansainvälinen teatteri-instituutti ITI kokosivat yhteistyötä, jossa Suomikin oli ahkerasti osallisena. 
Varsinainen mullistus oli kuitenkin vasta tulossa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana EU:n tukimuodot ovat muuttaneet ja kansainvälistäneet teattereiden toimintamalleja ja luoneet aivan uusia yhteistyömuotoja ja -mahdollisuuksia.
”Taiteen kansainvälistymiseen tarvitaan muutakin kuin vientirahoitusta. Ei ole vientiä ilman kansainvälisten verkostojen tukemista, välittäjäportaan vahvistamista ja tuontia. Pitäisi puhua viennin ohella kulttuurivaihdosta.”
Suomen kulttuurin vientistrategia suosii teollista kulttuuria kuten peli- ja äänilevyteollisuutta tai designia. Se palvelee näytelmän vientiä, mutta sen sovittaminen laajemmin teatterin kansainvälistymisen hyväksi ei ole helppoa.
”On surkeaa, kun suomalainen teatteri saa kutsuja, joihin se ei tuotannollisista tai rahoitussyistä voi vastata myöntävästi. Toisaalta suurin osa teattereistamme haluaakin tehdä taidetta omalle yleisölleen – ja hyvä niin. Sen ansiosta meillä on vahva kansallinen teatterikulttuuri.”
”Nuorten perustamat uudet ryhmät haluaisivat liikkua, ja on ikävää, ettei rahoja löydy mistään. Nuoret matkustavat paljon, luovat korvaamattomia kontakteja, opiskelevat teatteria ulkomailla ja luovat omat verkostonsa. Jostain heitä pitäisi tukea”, sanoo syyskuun alusta eläkkeelle siirtynyt Riitta Seppälä.
Hänen seuraajansa, Teatterimuseon johdosta Tinfoon siirtynyt Hanna Helavuori määrittelee oman insitituutionsa ”olevan kuin synapsi”. Siis mikä?
”Se on kahden hermosolun liitospinta, jolla syntyy toiminnallisia yhteyksiä.”
Helavuoren kokemuksen mukaan keskitetyt järjestelmät ovat jo jääneet historiaan, olkoon kyseessä kansainvälinen esitysvaihto, vierailut, taiteilijoiden kansainvälinen tai kotimainen liikkuvuus.
Niiden tilalle ovat tulleet sisältölähtöiset, usein henkilökohtaisiin kontakteihin rakentuvat vapaat muodostelmat.
”Yhteistyö edellyttää onnistuakseen todellista kumppanuutta, yhteisiä taiteellisia lähtökohtia ja heimoyhteyttä. Suomen ongelma on kaikesta kaukana oleva maantieteellinen sijainti. Se ei helpota kilpailuasemassa, sillä täältä on kallista lähteä vaikkapa Keski-Eurooppaan.”
Helavuoren mielestä esittäville taiteille pitäisi luoda yhteinen rahoituskanava, ja sen tulisi olla valmis nopeisiin päätöksiin, koska ulkomaiset festivaalit eivät odota kutsujensa kanssa kuukausia saako suomalainen osapuoli rahoituksen kasaan vai ei.
”Vierailutoiminnassa yleinen on yhteistuotantojen malli, jossa jokaisen maan festivaali maksaa oman osuutensa, jakaa tuotantoriskiä ja mahdollistaa esitysten kierron. Tällainen kiintoisa yhteenliittymä on esimerkiksi Baltoscandal Viron Rakverests.”
Helavuoren mielestä maahamme tarvitaan yhteenliittymä tai taho, johon esitysvaihdon ja tuotantojen rahoitus ohjattaisiin. Tarvittaisiin kriteerien selkiyttämistä siitä, mitä tarkoitetaan kulttuuriviennillä, mitä esitysvaihdolla.
”Tarvitaan myös selkeätä aikataulutusta, joka on projektien kannalta a ja o.”
Olisiko tämä taho Teatterin tiedotuskeskus Tinfo?
Helavuori ei myönnä tätä suoralta kädeltä tai haluaa ainakin aikalisää. Hän sanoo, että kaikki riippuu ”kentän tarpeista”. Ensin olisi tartuttava kotimaisiin haasteisiin.
Lue koko artikkeli sekä Riitta Seppälän uran huiput ja pettymykset Kirsikka Moringin artikkelista Teatteri-lehdessä 5/10. Lue myös tuottaja Jukka Hytin näkemykset siitä, miksi hänen mielestään teatteriviennin ikkunat ovat huurussa.
