”Ennnen Lappeenrannan kaupunginteatteriin tuloani en ollut koskaan ymmärtänyt salit täyteen -kerhoja. Minulla oli vankkoja mielipiteitä, mutten ollut joutunut kohtamaan yleisön saamiseen liittyviä haasteita. Kun tekee vapaana ohjaajana produktioita sinne ja tänne, ei joudu miettimään sitä, mikä vetää väkeä. Mutta teatterin täytyy myydä jonkin verran lippuja ollakseen olemassa.”

Janne Saarakkalalle suurin järkytys maakuntateatterissa on ollut se, että monet ihmiset tosiaan haluavat katsoa standarditeatteria, jota hän pitää kliseenä. Hän siteeraa Suomi 24 -sivuston kommentoijaa, joka ilmoitti, että ”me halutaan normaaleille ihmisille tehtyä mukavaa komediaa”.

”Kapitalismin suurin virhe on ajatus, että asiakas on aina oikeassa. Sitä paitsi katsottuaan jotain uutta jonkun aikaa ihmiset saattavatkin alkaa pitää siitä.”

Näyttelijä Jussi Johnssonin mielestä niin sanotun suuren yleisön odotukset ovat ristiriitaiset.

”Katsojat peräänkuuluttavat ravistelua, mutta samalla haraavat sitä vastaan. Totta kai tekijä toivoo esityksilleen paljon katsojia, muttei se voi olla ykkösarvo.”

Kuvassa Janne Saarakkala. Kuva Vertti Teräsvuori.

Saarakkala sanoo hiljalleen ymmärtävänsä, miksi laitosteattereiden ohjelmistot ovat niin samanlaisia.

”Tiedän nyt, miltä tuntuu, kun yleisö istuu epäluuloisena takakenossa. Kokemus houkuttaa tekemään seuraavaksi jotain, mistä ihmiset tykkäävät – että meillä kaikilla olisi kivaa! Mutta samassa mieleen nousee vastustus, ettei missään nimessä saa antaa näille houkutuksille periksi, vaikka yhteistä tarttumapintaa etsitäänkin.”

Janne Saarakkala ja Jussi Johnsson tekivät vuosikausia teatteria ja esitystaidetta Todellisuuden tutkimuskeskuksessa, pääosin pienille helsinkiläisyleisöille. Nyt miehet pyrkivät päivittämään nykyteatteria pienessä laitosteatterissa.

Kuvassa Jussi Johnsson. Kuva Vertti Teräsvuori.

Lue koko Maria Säkön artikkeli Teatteri-lehdestä 2/2010.