Olen nyt puoli vuotta asunut Chicagon Hyde Parkin kaupunginosassa. Se on vähän kuin olisi asunut Paikkarin torpan seutuvilla Kalevalan ilmestymisen aikoihin.
Vaikka Obamat asuivat tiukasti ottaen Hyde Parkia saumatta jatkavassa Kenwoodissa (tiedoksi poliisiautonäyttelyistä kiinnostuneille: 5046 South Greenwood Avenue) heidän läsnäolonsa oli ja on täällä vahva. Vaalikampanjan aikana hyllyt olivat kuopallaan jos jonkinmoista puhuvaa Obama-nukkea ja Vote For Barrack -lippistä, mutta McCain-parafernaliaa ei ollut edes saatavilla. Niinpä pesetettyäni pyykkini Obaman pesulassa (Golden Touch, East 55th / Harper Ave) hyvinkin syön hänen lempiravintolassaan (Dixie Kitchen And Bait Shop, 5225 Harper Ave) ja suvaitsen hovikampaaja Zariffin leikata hiukseni (Hyde Park Hair Saloon, E 53th / Blackstone Ave). Kirjoitan tätä juttua kahvilassa Wesley’s Shoe Corrallia vastapäätä. Etkö tiedä mikä on Wesley’s Shoe Corrall? No, sehän on Michelle Obaman kantakenkäkauppa. Jos näet minut vastaisuudessa sonnustautuneena punaisiin korkokenkiin, tiedät syyn. Talking about Six Degrees From Kevin Bacon? Minähän olen melkein perheenjäsen.
Ennen vaaleja asetelma oli demokraattien kannalta poikkeuksellisen otollinen. Kulttuuriväki tietysti asettui, yllätyksettömästi ja tutuin poikkeuksin Obaman taakse. Samalla George W. Bush oli niin epäsuosittu, etteivät republikaanit koskeneet häneen kampanjan aikana tikullakaan. Nurkkaan ahdistettuna he perustelivat tätä sillä, että Bush oli ollut liian “vasemmistolainen”. Kuinka niin? Koska hän oli paisuttanut liittovaltion budjettia ja vedonnut ”myötätuntoiseen konservativismiin”. Kuitenkin yksi keskeisistä syistä menojen paisumiseen oli Irakin sota, jota konservatiivit lämpimästi kannattivat.
John McCainin julkiset propagandistit tiesivät myös varsin hyvin, että ”myötätuntoinen konservativismi” oli pelkkä Karl Roven kehittämä kyyninen kampanjatemppu, jolla ei ollut mitään tekemistä sen enempää Bushin ajatusmaailman kuin hänen politiikkansakaan kanssa.
Mainiossa college-pilalehdessä The Onion oli viitisen vuotta sitten juttu otsikolla ”Uganda elects black president!” Tämä itsestäänselvyys oli tietenkin vitsikäs tapa ilmaista se toinen itsestäänselvyys, ettei USAssa koskaan tule käymään näin. Niinpä amerikkalaiset olivatkin haljeta ylpeydestä Obaman valinnan jälkeen, maltillisia konservatiiveja myöten (esimerkiksi Condoleezza Rice). No, kerrankin amerikkalainen unelma voitti, kun sen bluffi katsottiin. Keskustaliberaali valtamedia hehkutti että ”tämä on mahdollista vain Yhdysvalloissa!” Tämän totuuden ilmeiseen kääntöpuoleen – siihen, että myös alkuperäinen low point eli orjuus oli Yhdysvaltain aikaansaannosta – kukaan ei tuntunut kiinnittävän mitään huomiota. Täällä vain akateemiset (ja siis täysin marginaaliset) vasemmistolaiset ymmärtävät, että USA on muun maailman silmissä korkeintaan epätasa-arvon ja banaanidemokratian kultamaa. Amerikkalainen patriotismi jaksaakin aina yllättää. ”Partisanship”, puolueellisuus tai puoluekantaisuus, on myös kaikkien silmissä poliitikon ykköspahe. Jotenkin luulisi, että politiikassa olisi kyse juuri siitä! Konservatiivit ovat sitä mieltä että politiikan pitää ylittää politiikka kansakunnassa ja demokraatit taas sitä mieltä, että politiikan pitää ylittää politiikka perustuslakipatriotismissa ja sosiaaliteknologisissa reformiohjelmissa. Obama sopii tämän piilevän yksimielisyyden pirtaan oivasti. Barack Obaman virkaanastujaisjuhla Chicagon Grant Parkissa oli kuin herätyskokous: ihmiset kävelivät vesiselvinä, savutta ja aakkosjärjestyksessä paikalle ja sieltä pois. Ei sukelluksia suihkulähteisiin, ei autonikkunoista vilkkuvia paljaita pakaroita eikä pullonsuustajuontia hengenvaarallisen korkeilla ja kapeilla paikoilla. Itse hörpiskelin vodkaa (ovelasti vesipullosta) jääkiekkokulta-tyyppisen karnevaalin toivossa. Taisin olla ainoa. Jälkeenpäin tiedustelin syitä moiseen hartauteen amerikkalaisilta ystäviltäni. He olivat melkein loukkaantuneita: ”Ovatko presidentinvaalit Suomessa muka ryyppyjuhlat?” En oikein osannut vastata. Tarja Halonen 2000 oli jonkinlainen vastine Obaman valinnalle täällä. Oliko silloin karnevaali? Hmm. En oikein osaa sanoa. Vaikka sinä iltana istuinkin kapakassa valomerkkiin asti, olin kieltämättä ollut moisissa olosuhteissa tavattavissa vaalien välilläkin.
Jo ennen vaaleja monet akateemiset vasemmistolaiset ja pienlehtiradikaalit olivat sangen skeptisiä Obamaa kohtaan – mies on kuulemma sold out, itsensä jo myynyt. Minä en lämmennyt tällaiselle kritiikille yhtään; se oli juuri sitä mitä Hegel kutsui ”kaunosieluisuudeksi”. Koska mikään hallinto ei koskaan ole kampanjan lupauksista ja äänestäjien toiveista koostuvan idealisoidun kuvan mittainen, kaunosielu voi aina sanoa: ”Ah, olin oikeassa! Maailma on paha!” Ja niin hän itse pysyy hyvänä uhrina. Tähän retoriseen umpisalettiin turvautuva häviää jokaisen taistelun, mutta haluaa hävitä ne, koska vain siten hän voittaa sodan. Ennen vaaleja oli nähdäkseni neljä pääperustetta kannattaa Obamaa sen ilmiselvän seikan lisäksi, että presidentiksi saattaisi nyt nousta nepotistisen imperiuminrakentajan sijasta poliitikko, joka on läpäissyt pääsykokeet ja sisäistänyt julkisen ja yksityisen välisen käsitteellisen eron. Ensinnäkin Obaman ihonvärin symbolinen merkitys: In 1955 Rosa Parks sat. In 1963 Martin Luther King marched. In 2008 Obama ran. Toiseksi poikkeustilan lakkauttaminen, Guantanamo etunenässä. Kolmanneksi, riippuvaisuuden vähentäminen öljystä yleensä ja Lähi-Idän öljystä erityisesti. Tätä ovat kaikki presidentit Nixonista lähtien toitottaneet, mutta Obaman lupailut tässä suhteessa olivat taatusti uskottavampia kuin Bushin. Neljänneksi, ei vallankumouksen tekeminen, vaan sen loppuunviemisen estäminen.
Yhdysvalloissa vaikuttavan, “Perheenä” tunnetun fundamentalistikristittyjen verkoston vaikutusvalta on ollut viimeisen reilun kolmenkymmenen vuoden aikana sietämätön. Sillä on ollut nyt neljä presidenttiä (Carter, Reagan ja Bushit) ja viides olisi vienyt maan, ja sen myötä maailman, jälleen yhden askelman syvemmälle plutoteokratian kuiluun. Vaikka Obama on ollut joissakin otteissaan rivakka, kaikki on jotenkin jumittunut laman liejuun eikä miehestä oikein tahdo saada mittaa. Ilmapiiri on odottava.
Suomessa ”taide” on kiinnostavampaa kuin ”politiikka”, jos tällainen sektorointi sallitaan. Suomessa seuraan mieluummin huonojakin kulttuurisivuja kuin puun kantohintaneuvotteluita tai A-talkia. USAssa on toisinpäin. Televisiossa ei kulttuurielämää, ellei elokuvien puffaamista lasketa mukaan, käsitellä lainkaan. On muutama niin sanottu julkinen kanava, mutta yllättävää kyllä niissä on enemmän mainontaa kuin kaupallisilla kanavilla. Miksi näin? Julkinen rahoitus ei kata niiden kuluja, joten niiden on anottava lisätukea katsojiltaan. Tyypillisesti tämä tapahtuu niin, että ensin näytetään konserttifilmi (sinänsä yleensä laadukas, vaikkapa Coltrane Euroopassa), sitten tunnin verran myydään siitä poltettua CD-levyä. Julkinen kanava siis paradoksaalisesti muistuttaa kaikista ohjelmakanavista eniten ostoskanavaa. Isoissa sanomalehdissä toki on kulttuuriosastonsa. Niissä ei koskaan – ja nyt liioittelen totuuden nimissä – käsitellä uransa huipulla olevien taiteilijoiden edesottamuksia. Kiinnostuneita ollaan ainoastaan joko nuorista lupauksista tai vastikään come backin tehneistä veteraaneista. Tämä ei toki ole yksinomaan amerikkalainen piirre, vaan heijastaa modernisuudelle tyypillistä/outoa (peculiar) ajallista struktuuria, mutta koska täällä kaikki on isompaa, myös tämä näkyy räikeämmin. Obaman valinnan jälkeen huomattavan moni koomikko ilmaantui haastatteluohjelmiin aiheenaan pelko siitä, että kulta-ajat ovat nyt ohi. Bush oli ehtymätön vitsien aihe, vaan miten käy nyt kun meillä on presidentti, jonka halusimme? On muistettava, että tv-koomikot ovat Yhdysvalloissa enemmän kuin pelkkiä huumorin ammattilaisia. He toimittavat samaa tehtävää kuin julkiset intellektuellit Euroopassa: heidän asianaan on yrittää artikuloida totuus sanan ei-faktuaalisessa mielessä. Yhdysvaltalainen yliopistoväki esiintyy televisiossa ainoastaan erityisasiantuntijan roolissa. Noam Chomskya, jolla on jonkinlainen maine Yhdysvaltain ainoana eurooppalaistyyppisenä älykkönä, en ole kertaakaan nähnyt edes mainittavan missään. Mikä ei todista paljon mitään, mutta ehkä jotakin. Yö–talk-showt Conanin ja Lenon tapaan ovat vitsailussaan ”tasapuolisia”. Avain on se, että jokaisesta poliitikosta tehdään commedia dell’arte -hahmo, jolla on vain yksi luonteenpiirre: Bill Clinton = ahmatti (seksimaanikko ja syöppö), Hillary = kylmä rautarouva, Gore = pöyhkeä, Kerry = jäykkis, Bush = tyhmä, McCain = vanha, Obama ennen vaaleja = musta. Obaman ihonväriä ei tietenkään pilkattu sinänsä, mutta sen ympärille vitsit kiertyivät: “Do you know why Obama never laughs at himself? Because that would be racist.” Late Night vie stereotyyppihuumorin niin pitkälle, että seitsemän kääpiötä alkaa näyttää syvyyspsykologiselta luonnetutkielmalta. Lohkaisut eivät välttämättä ole lajissaan huonoja, mutta itse genre on pitkästyttävä ja poliittisesti hampaaton, ellei taantumuksellinen. Jon Stewartin ja Stephen Colbertin showt ovat seuraamisen arvoisia ja aidosti teräviä. Molemmat ovatkin ”partisaanisessa” mielessä progressiivisia – Colbert tosin keittiön kautta sikäli, että hän esittää olevansa konservatiivi – mikä on hyvä asia sillä vain kantaaottava poliittinen huumori voi olla hauskaa, toisin kuin usein luullaan. Paras osuus Stewartin ja Colbertin ohjelmissa koetaan ennen illan vierasta. Nekin näet jakavat amerikkalaisten talk show -ohjelmien kahtalaisen kirouksen: ensin vieras kutsutaan puffaamaan vastailmestynyttä tuotettaan, minkä jälkeen hän ei pääse sanomaan mitään, koska kaikki alituiseen keskeytyy isännän vitsailuun. Vaikka suomalaiset haastatteluohjelmat eivät ole yhtä vauhdikkaita eivätkä välttämättä yhtä ”hyvin tehtyjä”, puheohjelmina ne ovat amerikkalaisia vertailukohtiaan laadukkaampia vain siksi, että jotakin ylisummaan sanotaan! Kun liikkeellä on Obaman kaltaisia panoksia mielenkiinto newyorkilaisen kuvanveiston viimeaikaisten liikahduksien äärellä väkisinkin hieman herpautuu. Viittaan tässä tietenkin laajempiin mannerlaattaliikkeisiin kuin Obamaan henkilönä. Muudan hydeparkilainen kirjastonhoitaja kertoi minulle kapakkatiskillä, ettei kukaan Barrackin yliopistoaikojen koripallojoukkueessa pelanneista äänestänyt tätä. Kuulemma arrogant asshole ja sore loser. Ehkä he projisoivat? (Ellei tämä olisi kulttuurijulkaisu, lisäisin hymiön.) Kirjoittaja on filosofi, joka tällä hetkellä asuu USAssa Chicagossa.
Tuomas Nevanlinna
Filosofi, joka tällä hetkellä asuu USAssa Chicagossa
Kuvitus Lasse Rantanen
