Teatterivienti ja siihen liittyvä rahoitus on kulttuurialan kuumia perunoita. Mutta kuka uskaltaa sanoa siitä julkisesti ja mitä?
Kulttuurivienti on nostettu hallitusohjelmassa kärkihankkeeksi ja samalla vakiintuneita rakenteita on ravisteltu uusiksi. Teatterin puolella vauhti on ollut niin nopeaa, että ongelmiltakaan ei ole vältytty. Smeds Ensemblen hakemuksen hylkääminen keväällä nosti aiheen julkisuuteen, vaikka rahoitus myöhemmin järjestyikin.
Pinnan alla kuitenkin kuohuu, rajustikin. Voimakkaimpia tunteita herättää vientihankkeilta toivottu tuotteistaminen, koko tuote-sanaa kavahdetaan. Pelätään, että pyhä taiteen vapaus ja kaupallisuus ovat taas kerran törmäyskurssilla.
Pohjimmiltaan kyse on siitä, että kakkua ollaan jakamassa uudelleen ja nopeissa muutoksissa on vaikea pysyä perässä. Uusien painotusten pelätään ohjaavan suomalaista teatteria kaupallisempaan suuntaan, vaikka vielä keskeneräisen hankkeen tarkoitus on löytää uusi tukimuotoja entisten rinnalle ja nostaa jaettavan rahan määrää.
”Mitään suurta muutosta ei ole oikeasti tapahtunut”, sanoo Svenska Teaternin johtaja Johan Storgård, joka vaikuttaa myös opetusministeriön kulttuuriviennin valmisteluryhmän puheenjohtajana.
”Se mitä nyt yritetään saada läpi on ajatus siitä, että vienti on laajempi kysymys kuin yksittäinen vierailu tai ulkomailla käynti”, hän painottaa. ”Tähän liittyy myös se, että yritetään synnyttää välittäjäporrasta, agentuureja ja rakenteita sekä uusia työpaikkoja myös esittävien taiteiden alueella.”
Storgård sanoo, että vientitavat voivat olla erilaisia.
”Voidaan viedä esitys ja parhaassa tapauksessa saadaan tuloja, joita voi päätyä Suomeenkin”, Storgård kommentoi nykytilannetta. ”Useimmiten se kuitenkin menee niin, että suomalaisella tuella viedään esitys vaikka festivaaleille, joilla se esitetään kerran tai kaksi. Sehän on pikemminkin kontaktia luova tapahtuma eli kulttuurivaihtoa.”
”Me tarvitsemme tässä ison mielentilan muutoksen, että emme näe ristiriitaa siinä, jos saamme erilaista rahoitusta tuottamaan yritystoimintaa myös teatteriosaamisen ympärille. Suomalainen teatteri ja esittävien taiteiden osaaminen on vientikelpoinen oikeassa muodossa, jos siihen vaan uskoo”, kuuluttaa voimakkaasti teatteriviennin tuotteistamisen puolesta puhunut Storgård.
”Koska Suomen sisäiset markkinat eivät voi enää juuri kasvaa, on mentävä ulospäin, ja se on pitkä ja raskas tie. Se vaatii sekä uutta ajattelua että erilaisia tukimuotoja. Pelkkä valtion tuki ei riitä, tarvitaan myös omaa rahoitusta ja riskirahoitusta.

Otsikoihin uusi kulttuurin kärkivientihanke nousi, kun Smeds Ensemblen Mental Finland jäi keväällä aluksi ilman tukea.
”Emme saaneet rahaa vientituesta, mutta meille myönnettiin lopulta kulttuurivaihtotukea”, kertoo Smeds Ensemblen teatterinjohtaja Ville Hyvönen.
Hyvösen mielestä on hyvä asia, että kärkivientihanke projektina on olemassa.
”Meidän tapauksesta kuitenkin nähtiin, että työ on vasta alussa ja kriteeristö on vielä hajanainen. Koko tapaus vaikutti kömmähdykseltä. Perustelut olivat tätä valitettavaa tuotteistus-diibadaabaa. Palaute, jota saatiin, ei kertonut niinkään niistä syistä kuin tilanteesta missä vientihanke on tällä hetkellä”, Hyvönen arvioi.
Hyvösen mielestä on ymmärrettävää, että virkamiesjoukolla ei ole kompetenssia arvioida laadullisia kriteerejä, joten he joutuvat perustelemaan päätöksiään muilla keinoin. Hänen mielestään ongelma on siinä, jos hakijoiden ja päättäjien dialogi jää ainoastaan tälle tasolle.
Opetusministeriön neuvotteleva virkamies Kimmo Aulake myöntää, että koko kulttuuriviennin kehittäminen on vasta alussa.
”Nyt käynnissä olevassa kehitysohjelmassa edetään toimenpiteiden kautta, joista osaa ei vielä ole edes aloitettu. Lähinnä olemme tukeneet eri taiteen alojen tiedotuskeskuksia, jotka ovat strategisia kumppaneita kulttuuriviennin kehittämisessä. Kilpailu rajallisista määrärahoista on kovaa ja kuten aina, harkinnanvaraiset valtionavustukset myönnetään hakemusten perusteella, eikä kukaan saa tukea ’automaattisesti’. Esimerkiksi Smeds Ensemblen hakemus ei alkuperäisessä muodossaan kyennyt välittämään kaikkea hankkeeseen liittyvää informaatiota. Kun opetusministeriö sai myöhemmin uuden, täsmällisemmän hakemuksenm myönteisen tukipäätöksen tekeminen oli helppoa.”

Aulake katsoo, että yleensä ongelmana eivät ole itse suunnitelmat, vaan resursointi, joka lisääminen ei tapahdu käden käänteessä.
”Olemme joutuneet tähän asti vastaamaan kaikkiin tarpeisiinuudella toimenpiteellä ja määrärahalla. Se on ollut tämä kulttuuriviennin hanketuki.”
Aulake painottaa, että myös vanhat tukimuodot tullaan säilyttämään, vaikka siirtymävaihe ei ole sujunut ongelmitta.
”Kehittämisohjelmassa yhtenä kohteena on kansainvälinen kulttuuriyhteistyö ja -vaihto. Ei siis joko-tai vaan sekä-että. Itse ohjelma pitää varmasti kaiken tarpeellisen sisällään. Kuitenkin viime hallituksen loppukaudella, kun valtion menotalouden kehykset olivat tiukat, jouduttiin kaikkia harkinnanvaraisia tukia leikkaamaan, myös kansainvälisen yhteistyön määrärahaa, eikä sitä ole saatu vielä nostettua.”

Ongelmia on kohdannut myös pitkään kansainvälisellä kentällä toiminut, Baltic Circle -festivaalin toiminnanjohtaja Jukka Hytti. Hänen viimekeväinen hankehakemuksensa sisälsi kolmen eri teatterin vierailusuunnitelman, muutaman kansainvälisen yhteistuotannon toteuttamisen ja myymisen sekä tuottajakoulutuksen ja vientioppaan kirjoittamisen. Hakemus miellettiin kulttuurivaihdoksi eikä vientitukea tullut.
”Tällä hetkellä tilanne on se, että jos Suomeen tulee kutsu yksittäiselle ryhmälle, ei ole olemassa mitään tahoa josta hakea tukea”, Hytti toteaa.
”Valtion linjaus on, että rahaa haetaan kerran vuodessa, ja taustalla on oltava joku hanke. Silloin vapaat ryhmät, jotka saavat kutsuja ulkomaille eivät pääse hyödyntämään näitä konseptointirahoja.”
Kimmo Aulake myöntää tilanteen hankaluuden, mutta lupaa siihen parannuksia.
”Olemme siitä erikoinen sivistysmaa, että meillä ei ole ollut todellista mahdollisuutta tukea sitä koko verkostoistumisen ja kansainvälisen toiminnan perustan muodostamaa kansainvälistä yhteistyötä, johon monet viittaavat edelleen kulttuurivaihtona. Se on ihan aito rakenteellinen ongelma. Uskon, että tänä vuonna saadaan myös kulttuurivaihtoon lisäresursseja. Ei mitään hirveän isoa, mutta jonkinlaista avausta kuitenkin, että saadaan toiminta käyntiin inhimillisemmällä tasolla.”
Jukka Hytti haluaisi tarkastella tilannetta enemmän teatterin omista lähtökohdista.
”Problematiikka ei ole samanlainen muilla taiteen aloilla. Itse lähtisin siitä, että ensin pitäisi laittaa koko kansainvälinen kenttä kuntoon; sitä varten tulisi tehdä uusi, erillinen teatterin vientistrategia, jossa koko kenttä ilmaisisi tahtonsa. Emme välttämättä tarvitse enemmän rahaa, sillä iso osa suomalaisista teattereista ei ole kiinnostunut kansainvälisestä yhteistyöstä, vaan ne keskittyvät omaan tärkeään paikalliseen tehtäväänsä.”

Hytti muistuttaa, että vierailukutsuista suurin osa tulee vapaille teatteriryhmille, jotka ovat jo profiloituneet eurooppalaisiksi teattereiksi.
”Kyllähän niiden pitäisi herra jumala saada rahaa vierailuihin”, Hytti puuskahtaa.
”Teatterillahan on omat erityispiirteensä, ja jako kulttuurivienti vastaan kulttuurivaihto on keinotekoinen. Vaatimus yksittäisten esitysten viennin tuotteistamisesta on ongelmallinen. Se on kulttuurivaihtia, jota ei saa konseptimuotoon eikä sitä voi monistaa kuin vaikkapa kirjaa.”
Suomalaisilla teatterintekijöillä on jo nyt paljon kansainvälisiä verkostoja, ja Hytin mielestä juuri niitä tulisi hyödyntää nimenomaan taiteilijavaihdon kautta.
”Muuten on perin vaikea hahmottaa mille me pohjalle me rakennamme koko vientistrategiaa”, Hytti kritisoi.
”Vientilinjauksissa on nähtävissä trendihypetyspelleilyä ilman, että on otettu huomioon eri alojen erityispiirteitä. Alan ammattilaisen näkökulmasta tämä kaikki vaikuttaa vähän paksulta.”

Kipupisteeksi keskustelussa nousee vaatimus vientihankkeiden tuotteistamisesta. Sen näkyvin puolestapuhuja on ollut Johan Storgård, joka on itse aktiivinen vientipeluri myös oman toimintansa kautta. Storgård on läheisissä tekemisissä muutamien yritysten kanssa, jotka operoivat alalla. Hän pitää tuotteistamispelkoa valitettavana.
”Näytelmä, esitys, kirja, musiikkilevy tai dvd on tuote. En itse näe ongelmana käyttää sitä sanaa. Ongelma on enemmänkin näkemyksessä sanasta’ tuote’ ja mitä se sisältää ja tarkoittaa kullekin toimijalle”, Storgård sanoo.
”Taustalla on se, että meidän koko kulttuurielämämme on pitkälle subventoitua, riski on itse taiteessa, ei yleensä perusrahoituksessa. Ilman valtion ja kuntien tukia, meidän kulttuurielämämme näyttäisi hyvin erilaiselta. Kun tässä tilanteessa aletaan puhua, että tulisi uusia välineitä, kuten rahoitusmalleja, kevyitä lainoja tai takauksia, syntyy helposti pelko, että ’pitääkö minun itsekin kantaa taloudellista riskiä’.”
Kimmo Aulake Opetusministeriöstä ei näe eri näkökulmien välillä sovittamatonta ristiriitaa, mutta myöntää tilanteen haasteellisuuden.
”Ei voi olla niin, että alalla olisi vain vailla liiketoiminnallisia tavoitteita olevaa vaihtoa tai pelkästään liiketoiminnallista kulttuurivientiä. Nehän tukevat toisiaan. Tavoitteet ovat tietysti kovat, mutta itsehän olemme ohjelman laatineet ja kulttuuriviennin kehittäminen on hallitusohjelmassa mainittu hanke. Kunnianhimon taso on korkea”, Aulake sanoo.
Aulake myöntää, että ongelmia tulee, kun tavoitteet ovat kovat ja resursointi ei etene niin, että saataisiin kaikki toimenpiteet käyntiin heti.
”Tilanne on ihan tyypillinen valtionhallinnossa, tämä ei ole mitään sprinttiä vaan maratonia. Joka vuosi on otettu askelia eteenpäin.”

Smeds Ensemblen Ville Hyvönen näkee, että ongelmien takana on osin musiikkiviennin puolella hyviä tuloksia saaneen Music Export Finlandin eli Musexin mallin tuominen muille kulttuurin aloille.
”Musex on hyvä projekti, jota yritetään monistaa. Se on vähän hölmöä, sillä musiikin puolelta fyrkka menee kansainvälisten levy-yhtiöiden ja ohjelmatoimistojen taskuihin, ja suurimmat hyödyt ovat imagollisia ja matkailullisia.”
Hyvönen pohtisi vientistrategioiden yhteydessä laajemmin koko taiteen roolia.
”Lähtökohta on surrealistinen: pitääkö taiteesta olla mitään hyötyä? Sitä voisi määritellä vaikkapa kaupunkitutkimuksen keinoin ja pohtia taiteen sosiaalista vaikuttavuutta, sen henkistä vaikuttavuutta, kaupallista katalyyttista vaikuttavuutta sekä suoraa kaupallista vaikuttavuutta. Nyt jauhetaan vain tästä viimeistä neljäsosasta ja siitäkin väärin perustein”, Hytönen ravistelee.
”Vanhojen rakenteiden kyseenalaistamisessa ei ole mitään vikaa. Sitä pitäisi tehdä ehkä radikaalimmin. Itse olen asunut pari vuotta Tallinnassa ja siellä yhteiskunnan tuki teatterille on huomattavasti pienempää. Toisaalta meillä on Suomessa valtavasti laitoksia. Siitä on seurannut sekin, että vientiä ei ole ollut, koska laitoksissa tekijöillä on ollut niin hyvä olla.”
Hyvönen nostaa esiin suomalaisen nykytanssin, jolla ei ole ollut riittävästi luontevia kotimaisia foorumeja, ja ala on lähtenyt suuntautumaan maailmalle ja menestynyt hyvin.
”Ajatus ei voi olla, että pidetään kaikki ennallaan, pannaan indeksikorotukset päälle ja sitten vielä vientitukea lisäksi. Kyllä noita tosi raskaitakin rakenteita on katsottava uusiksi, jos nykysukupolvi haluaa suuntautua toisin”, Hyvönen toteaa.
Uudet linjaukset ja nykytilanne eivät ole hänen mukaansa silti ongelmattomia.
”On vaarallista, jos taiteilijat ja taiteen tuottajat lähtevät itse mukaan bisnesretoriikkaan, ja tällainen jargon alkaa ohjaamaan tekemistä. Hankalaa on myös se, että kuvio on toistaiseksi rakentunut niin, että rahoitustahoilla päättämässä on samoja ihmisiä, jotka saavat itse avustuksia.”

Paljon keskustelua on herättänyt Johan Storgårdin rooli kulttuuriviennin valmisteluryhmän puheenjohtajana. Monet kokevat ristiriitaisena tilanteen, jossa hän toimii kentällä samaan aikaan myös aktiivisesti vientiin suuntautuneen Svenska Teaternin johtajana sekä teatterin projektien kautta.
Johan Storgård ei itse näe tilanteessa mitään vaikeuksia tai jääviysongelmia ja korostaa omaa asiantuntijarooliaan valmisteluryhmässä.
”Koko valmisteluryhmän idea oli tuoda toimijat sisään keskusteluun; me emme jaa mitään, me emme tee päätöksiä, vaan teemme ehdotuksia.”
Storgård puolustautuu, että ellei hän olisi aktiivinen toimija, ei hän näkisi koko kentän tarpeitakaan.
”Voin ymmärtää, että kysymyksiä on, ja jos joku haluaa vastauksia, kysymykset tulee vapaasti esittää. Muutkin jäsenet ryhmässä ovat kokeneet saman. Mutta kritiikki ei ole jääviyden kohdalla aiheellista”, Storgård painottaa.
”Valmisteluryhmän tehtävänä on vain miettiä, mitä toimintamalleja voidaan viedä eteenpäin ja jotka voivat saada tukea myös poliittisella tasolla kulttuurivientistrategian ja -ohjelman mukaisesti.”

Kimmo Aulake jakaa näkemyksen.
”Johan Storgårdin vetämässä kulttuuriviennin valmisteluryhmässä on yritetty saada toimijoiden ääni kuuluviin. Se on esittänyt kulttuuriviennin kehittämisohjelman toimeenpanon priorisointeja. Niitä me ministeriöissä yritämme toteuttaa. Ei ole pelkkää blaablaata jos me sanomme, että tämä on avoin ja vuorovaikutteinen prosessi.”
Aulake kuitenkin myöntää, että hankkeella pyritään myös muutoksiin.
”Kun kehitetään politiikkaa, niin totta kai siinä on ohjausta, sehän on ihan selvä.”
Ville Hyvönen näkee suurimmat ongelmat juuri pyrkimyksissä ohjata teatteria uuteen suuntaan.
”Se voi helposti johtaa formaattimusikaalien suuntaan, jos papereissa lukee, että halutaan luoda monistettavia tekijänoikeuksia ja ihanteena on joku Tanssii tähtien kanssa tv:n puolella.”
Hyvönen näkee, että nopeasti huonontunut taloudellinen tilanne luo sekin paineita viihteellistymisen suuntaan.
”Edellisen laman aikana lähdettiin siitä, että ei vähennetä laitoksista henkilökuntaa. Siitä seurasi teatterin viihteellistyminen, ja ne aallot liplattavat vieläkin. Juha Hurmeen sanoin tuollaisen teatterin tehtävä olisi painaa asioita villaisella ja uskotella ihmisille, että Kekkonen elää ja kaikki on hyvin. Jos yleisö totutetaan siihen, tilannetta on hankala muuttaa. Viennin kanssa on sama ongelma: jos suuntaudutaan viihteellisesti, siitä voi olla vaikea päästä pois.”
Toisaalta Ville Hyvönen näkee laman ja uudet vientistrategiat mahdollisuutena muuttaa tilannetta.
”Tämä voisi myös lähentää ryhmiä ja laitoksia. Jos meillä on kansainvälisesti suuntautuneita ryhmiä, jotka eivät halua perustaa omia näyttämöitään, sitä kautta kunnalliset laitosteatterit voisivat saada lisää repertuaaria.

Johan Storgård puolustaa valmisteluryhmän näkemyksiä ja muutoksen tarvetta.
”Valmisteluryhmä yrittää kaikin tavoin poimia ne ideat, joilla saadaan kulttuurivienti samalle tasolle muiden vientialojen kanssa. Se tarvitsee rohkeita toimijoita, joista muut voivat ottaa oppia. Nämä edelläkävijät ovat valmiita lyömään päätä seinään ja jakamaan avoimesti kokemuksiaan.”
Storgårdin mielestä nyt on tehtävä ehdotuksia, jotka johtavat uusiin innovaatioihin ja toimintamalleihin.
”Toisaalta konkretiaa on sekin, että niiden, jotka eivät halua ajatella kulttuurivientisuuntautuneesti, ei tarvitsekaan tehdä niin. Mutta niille, jotka haluavat, pitää antaa työkalut.”
Storgård näkee kritiikin taustalla luonnollisen muutosvastarinnan ja arkuuden.
”On vaikeaa muuttaa sellaista toimintamallia, että mennään kiertueelle ja joku muu maksaa sen, siihen, siihen, että pitäisi itse ottaa riski ja sijoittaa – tai vaatia vastaanottajaa maksamaansuurimman osan tai kaiken.”
Storgårdin mielestä pitäisi nähdä, että teatterialalla voidaan kilpailla keskenään Suomessa, mutta samalla toimia yhdessä maailmalla.
”Nyt se on ehkä vähän uutta, ja siksi herättää kysymyksiä. Jossain määrin tuntuu siltä, että jarru nopeammalle muutokselle kohti uusia toimintatapoja löytyy itse kentältä.”
Storgård on itse ollut mukana viemässä Douglas Pashleyn Spin-musikaalia, josta on jo tehty produktioita Venäjällä ja Puolassa. Neuvottelut seuraavista esityksistä ovat pitkällä. Kokemustensa pohjalta Storgård toivoo rohkeutta muillekin ja liputtaa yrittäjä- ja yhteistyövetoisen toiminnan puolesta.
”Minun toimintamallini perustuvat pitkän tähtäimen kokemukseen ja siihen ajatukseen, että teatterin vienti on kuin mikä tahansa muukin vientitoimintaa. Ja mikäli voidaan viedä muutakin kuin pelkkä teksti, vaikkapa ohjaaja, lavastaja tai koreografi Suomesta, se on aina suurempi kokonaisuus. Tämä on vain yksi vientimuoto kaikkien muiden rinnalla, mutta se on sovellettavissa ihan pienistä suurempiinkin kokonaisuuksiin.
Storgårdin mielestä puhuttaessa kulttuuriviennistä, niin vain ne tahot, jotka ovat kiinnostuneita investoimaan, joko omana työnään tai rahana, ne voivat myös käydä vientikauppaa. Jos vain halutaan työskennellä työntekijöinä kulttuuriviennin parissa, on ensin löydettävä taho, jolla on usko tuotteisiin ja joka on valmis investoimaan eli ottamaan riskin. Jos ei tee, mitään, ei tapahdukaan mitään.”
Toistakymmentä vuotta omia kansainvälisiä verkostojaan Baltic Circlen kautta rakentanut Juka Hytti katsoo tilannetta toisesta näkökulmasta.
”Jos teatterivientiä miettii bisneksenä, niin eihän se sitä ole, vaikka siinä isoja rahoja liikkuukin. En haluaisi lähteä sellaiseen liekaan, että muodot täyttääkseni minun pitäisi perustaa yritys. Mutta kyllä tuolta tullaan takaisin normaaliin päiväjärjestykseen,” hän naurahtaa.
Hytti myös näkee, että suomalaisten teatteriesitysten viennin yhtenä ongelmana nähtyä kielimuuria liioitellaan.
”On väärä lähtökohta ajatella, että puheteatterin vienti olisi jotenkin vaikeaa, koska esityksissä puhutaan suomea. Esimerkkinä voin sanoa liettualaisen Oskaras Korsunovasin teatterin. Se kiertää joka vuosi Ranskassa noin 40 teatterissa, ja esiintyjät puhuvat liettuaa. Tarvittaessa tulkkaustapoja on monia.”
”Olenhan mäkin vienyt ulkomaille muun muassa Huutavan ääni korvessa – ja Punainen viiva -esitykset. Hyvin toimi Brysselissä ja Düsseldorfissa, no problem.”
Hytti näkisi parhaana vientistrategiana mallin, jossa hyödynnettäisiin voimakkaammin jo olemassa olevia verkostoja.
”Pitää löytää ryhmiä, jotka ovat valmiita esiintymään erilaisissa tiloissa, halukkaita järjestämään työpajoja suomalaisten ja paikallisten näyttelijöiden kanssa ja kaiken päälle vielä lukuteatteria. Näillä keinoin voidaan tehdä iskuja maailmalle.”
”Toinen hyvä malli voisivat olla kansainväliset yhteistuotannot. Esimerkiksi siten, että tehdään Suomessa esitys, jonka tuottajana on berliiniläinen teatteri, joka saa itselleen ensi-illan. Sen jälkeen paikalle kutsutaan 40-50 tuottajakollegaa, jotka saapuvat lähialueilta omilla autoillaan. Ei sellainen onnistu Suomessa, vaikka tehtäisiin mitä tahansa finnish caseja tai muita ponnistuksia.”
Hytti visioi, että kun saataisiin pilotoitua menestyksiä niin sen jälkeen Teatterin tiedotuskeskuksen yhteyteen voisi muodostua vientikeskus.
”Mutta ensin pitäisi saada tehdyksi täysimittainen vienti-isku ja saada näytettyä, että suomalainen teatteri on elävää ja mielenkiintoista. Ja jotta tämä olisi mahdollista, esitysvienti on ensisijaisesti turvattava ja rahan riitettävä. Jos sitä ei haluta tehdä, on nähtävä, että nyt ohjataan rahaa johonkin toiseen suuntaan, kuten konseptointiin.”
Johan Storgård uskoo suomalaiseen teatteriin, mutta näkee vanhat toimintamallit riittämättöminä.
”Teatterin taso on hirveän hyvä, mutta meillä ei ole luotu markkinointikanavia. Suomesta ei lähde fokusoidusti väkeä esimerkiksi Edinburghin festivaaleille, eikä edes ole tutkittu mikä olisi paras tapa toimia siellä. Itse olen sitä mieltä, että pitäisi valita hyvä suomalainen näytelmä ja tuottaa se englantilaisilla näyttelijöillä.”
Omien kokemustensa kautta Storgård jaksaa uskoa suomalaisen teatterin kansainvälisempään tulevaisuuteen.
”Se mitä itse olen kokenut tehdessäni tätä matkaa, on opettanut, että alkutaival on aina hidas. Viiden vuoden jälkeen kuitenkin tiedän, että mikään ei ole mahdotonta. Teatteriviennissä voi syntyä menestystarinoita, ja sitä kautta myös koko alalle uusia työpaikkoja.”
Opetusministeriön neuvotteleva virkamies Kimmo Aulake näkee uuden vientistrategian koko suomalaisen kulttuurin kohtalonkysymyksenä.
”Valtion kulttuuribudjetti on lähes 500 miljoonaa euroa, ja kulttuurin kokonaisbudjetti jo yli miljardin. Käytännössä koko raha menee suoraan luovuuteen ja infrastruktuuriin, siis itse tuotantoon, ja julkisen tuen sekä merkittävän kulttuurin yksityisen kulutuksen turvin meillä on paljon korkeatasoista ja omaleimaista kulttuuria.”
”Aulake tähdentää, että kulttuurivienti täydentää perinteisä kulttuuripolitiikan toimia siinä, että nyt ensimmäistä kertaa kohdistetaan rahaa johonkin muuhun kuin suoraan tuotantoon.
”Se tarkoittaa markkinointia, verkostoitumista, brändäysta ja jopa ihan suoraa myyntiä. Nehän ovat ne kohdat, joissa lopulta ratkeaa, tuleeko jostain tuotteesta menestys, eli saako taiteilija työtä, tuleeko voita leivän päälle. Siitä tässä on pohjimmiltaan kyse.”

Axa Sorjanen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja