Uuteen nousuun jää tarkoituksellisesti kuin patruuna piippuun, kuten koko sukupolvi, jota se kuvaa. Ja miten muuten voisi ollakaan?
Vuonna 1987 syntyneistä on Suomessa kerätty enemmän tietoa kuin mistään muusta sukupolvesta. Kansainvälisestikin ainutlaatuisen laajasta tutkimuksesta käy ilmi, että laman varjossa kasvaneessa sukupolvessa näkyy, miten Suomi alkoi luisua luokkayhteiskunnaksi.
Tätä taustaa vasten muun muassa Aikuiset-tv-sarjasta tunnetun käsikirjoittaja Anna Brotkinin yhdessä teatterinjohtaja Juho Mantereen kanssa kirjoittama ja Mantereen Q-teatterin viime keväänä aloittaneille uusille ensemblen jäsenille ohjaama esitys on erityisen herkullinen. Mitä kaikkea Q:ssa saadaan aiheesta irti?
Heti alkuun on sanottava, että ainakin täysin ainutlaatuisia ratkaisuja videoiden ja teatteritilan yhdistämisessä. Videot, lavastus, valot, äänet ja musiikki saavat oikeastaan koko ajan haukkomaan henkeä.
Nimeään myöten sukupolviteokseksi määritelty Uuteen nousuun – laman lasten elämä ja teot tarjoilee laajakuvaa, jossa lapsuus ja 90-luku nähdään lasten ja nuorten silmin. Neljä ystävystä (Olli Riipinen, Miro Lopperi, Satu Tuuli Karhu ja Anna-Sofia Tuominen) tapaa aikuisina vanhassa koulussaan.
Pian jumppasalin lava muuntuu rakeiseksi tv-ruuduksi, jonka sisään he sukeltavat, ja alkaa muistojen vyöry. 90-luvun lastenohjelmista, tv-sarjoista, piirretyistä ja peleistä ei synny ”ajankuvaa” ja taustatapettia vaan lasten koko elämä, jossa aikuiset lamahuolineen ja alkoholismeineen piipahtavat vain silloin tällöin. Uuteen nousuunhan kuvaa virtuaalisuutta kuin Davis Foster Wallacen 90-luvun kulttiteos Päättymätön riemu televisiota.
Uuteen nousuun vertautuu mielessäni lapsen kokemuksen ja ystävyyden kuvauksena Q-teatterin alkuaikojen Skavabölen poikiin. Mutta toisin kuin Skavabölessä, jossa sadut ja leikit loivat lasten ympärille suojaavan verkon, käy Uuteen nousuun -esityksessä juuri päinvastoin. Toiseen, monessa paikassa nimettyyn vertailukohtaan Kaspar Hauseriin, oikeastaan en näe muuta kuin pintatason yhteyttä. Kaspar Hauser kun oli aika selkeitä yhteiskunnallisia näkemyksiä artikuloiva esitys.
Hurja köyhyys vei 90-luvulla leipäjonoon. Suomeen tuli myös pakolaisia. Kuuluisivatko ne tähän sukupolvikokemukseen? Se, mihin teos ei vastaa – enkä sano, että sen välttämättä pitäisi – on, että miksi kuvattavaksi valikoitui juuri tämä ihmisryhmä.
Vajavaisesta yhteiskunta-analyysista huolimatta esityksen valttikortit jysähtävät pöytään vakuuttavina. Esimerkkinä käsittämättömän taitavan, akrobaattis-filosofisen Miro Lopperin esittämän pojan kaari Internetin ihmeellisyyden löytävästä lapsesta nuoreksi mieheksi, jolle kaikki on läppää ja joka lopulta joutuu naisten seksuaalisesti häpäisemäksi. En tiedä, onko suomalaisella näyttämöllä koskaan esitetty tällaista. Putoavat pojat ja Jari Sarasvuota lukevat pärjäävät tytöt – sekin on yksi sukupolvikokemus.
Näyttelijät yhdistelevät virtuaalisuutta, nyt-hetkeä, hienosäätöistä psykologiaa ja karkeita stereotypioita täysin saumattomasti, limittäin ja lomittain. Ja katsoja nauttii.
Uuteen nousuun ei ole manifesti – ja se sopii Q-teatterin henkeen. Jo Antti Raivio karttoi manifesteja. En naulaa esitystä kauniisti muutamaan sloganiin, koska se piti sisällään niin monta asiaa. Jään siis katsojana hieman samalla tavalla piippuun kuin siinä kuvattu sukupolvi ja koko esitys, mitä pidän vain hyvänä asiana.
Teoksen kokonaisestetiikassa tulee erityisen voimallisesti esiin se, miten mahdottomia ja kovia asioita voi tuoda yleisön eteen myös rauhallisesti, turhaa nokkeluutta ja iskevyyttä välttäen ja ikään kuin antaa myös katsojalle vapaus olla kohtauksissa. Sillä teatterin aika tarkoittaa eri asiaa kuin se, mikä tarjoutuu meille laitteista. Se viipyilee, aavistelee. Mutta ennen kaikkea se vaatii ottamaan toiset ihmiset vakavasti, todellisina.
Lopun leikkaus rentoon nuorten aikuisten jutusteluun ja aidosti hyväntuuliseen tunnelmaan alleviivaa vain ja ainoastaan sitä, että me emme osaa antaa teille vastauksia, mutta nyt ne 90-luvulla yksin koetut asiat koetaan yhdessä.
90-lukua ei juurikaan käsitellä suomalaisessa teatterissa. Ei olisi syytä unohtaa. Siitä Uuteen nousuun on vaikuttava muistutus.
Maria Säkö
Q-teatteri: Uuteen nousuun. Käsikirjoitus Anna Brotkin ja Juho Mantere. Ohjaus Juho Mantere. Lavastus ja videot Ville Seppänen. Kuvaussuunnittelu Ville Seppänen ja Jonatan Sundström. Puvut Riina Leea Nieminen. Valot William Iles. Äänet Pekka Kiiliäinen. Musiikin sävellys Henri Lyysaari. Maskeeraus Riikka Virtanen. Rooleissa Satu Tuuli Karhu, Miro Lopperi, Olli Riipinen ja Anna-Sofia Tuominen. Ensi-ilta 15.2.2024.
