Hannu Harju: Kajava – pelätty, parjattu, palvottu. Siltala, 2023, 323 sivua.
“KAJAVALLA ON omanlaisensa aura, häntä ympäröi salaisuuden kehä. Hänellä oli terävä kynä ja kyllähän mä pidin myös hänen ankaruudestaan”, luonnehtii näyttelijä, ohjaaja Kari Heiskanen kriitikko Jukka Kajavaa.
Samanhenkisesti Jukka Kajavasta (1943–2005) puhuvat myös monet muut Hannu Harjun elämäkertateoksessa Kajava – pelätty, parjattu, palvottu. Tämä tarunhohtoinen kuva kriitikosta on tietysti muodostunut postuumisti, jälkikäteen.
Matkan varrella tuli myös ruumiita. Kajava kirjoitti kaikkitietävin väitelausein, pehmentävät ehkä-ilmaisut eivät kuuluneet hänen repertuaariinsa. Arvosteleminen oli Kajavalle kutsumus, josta tuli elämäntehtävä. Hän tahkosi valtavan määrän kritiikkejä ja kolumneja 45 vuoden ajan. Hänestä tuli instituutio, joka nosti taiteilijoita maineeseen ja äkkiä pudotti sieltä alas.
Kajava oli kukkulan kuningas. Työhönsä liittyvän vallan hän toisinaan tunnusti, toisinaan kiisti. Hän koki kirjoittavansa ”vain yhden ihmisen näkökulmasta”.
Fakta oli kuitenkin se, että vaikka Helsingin teatteriesityksistä parhaimmillaan kirjoitettiin jopa 15 arvostelua eri medioissa, Helsingin Sanomien asema oli ylivertainen. Ja Kajava tyyleineen oli lehdelle tärkeä brändi, myöntää muun muassa päätoimittaja Janne Virkkunen. Tästä seurasi myös vapauksia.
Kajavan missio oli hyvän teatterin – ja tv-ohjelmien – metsästäminen. Huonolle ei herunut armoa, ja keskinkertainen ei häntä kiinnostanut. Teatterimaku Kajavalla oli laaja, eikä hän ajanut yksittäisten genrejen asiaa. Muutamat tekijät, kuten Jouko Turkka ja Neil Hardwick, saivat häneltä jonkinlaisen erityiskohtelun, mutta kokonaiset teatteriohjelmistot, esimerkiksi Kansallisteatterissa ja Helsingin kaupunginteatterissa, hän aika ajoin tuomaroi täysin epäkelvoiksi.
Kriitikkona Kajava aloitti 18-vuotiaana lukiolaisena kotikaupunkinsa Oulun Teini-lehdessä, josta siirtyi Kalevaan ja Ylioppilaslehden kautta Helsingin Sanomiin 23-vuotiaana. Hesariin hän kirjoitti vajaan neljänkymmenen vuoden aikana noin 15 000 juttua, joista suurin osa oli radio- ja tv-arvosteluja ja noin viidesosa teatterikritiikkejä.
Hannu Harju oli Kajavan kriitikkokollega vuodesta 1993 alkaen kymmenen vuoden ajan. ”Hän oli ystävällinen, kohtelias ja kiireisen oloinen ja pitäytyi kanssani työasioissa”, muistelee Harju.
Kajava piti tiukan eron julkisen ja privaatin elämänsä välillä, ja elämäkertakin pysyttelee pääosin ammatillisella puolella. Näin siitäkin huolimatta, että Kajavalla oli laaja ystäväpiiri ja vilkas sosiaalinen elämä lähisukulaistensa ja monien teatterintekijöiden kanssa. Elämänkumppanuutta ohjaaja Antti Einari Halosen kanssa käsitellään sitäkin pääosin yhteisistä töistä kertomalla.
Jukka Kajavan poikkeuksellinen ura muodostui kriitikon ja ohjaajan kaksoisrooliksi. Jälkimmäinen piti sisällään peräti kaksikymmentä ohjausta, joista kolme yhdessä Halosen kanssa – muun muassa Gilgamesh-eepoksen tulkinnan he tekivät Helsingin kaupunginteatterin suurelle näyttämölle jo vuonna 1975. Draama- ja musikaaliohjauksia Kajava teki myös Intimiteatteriin, Uuteen Iloiseen Teatteriin ja ravintolanäyttämöille. Kansallisteatterista oli muodostumassa hänelle vierailuohjausten kotipesä, kunnes pääjohtajaksi valittu Maria-Liisa Nevala koki tämän kriitikko-ohjaaja-tuplaroolin liian repiväksi. Yhteistyö katkesi.
Samasta syystä tuli seinä vastaan Helsingin kaupunginteatterissa Asko Sarkolan johtajakaudella. Tämän jälkeen Kajava siirtyi ohjaamaan Svenska Teaterniin, jossa suomenkielisen kriitikon asema ei ollut yhtä tulenarka.
Harkitsiko Kajava koskaan siirtymistä päätoimiseksi ohjaajaksi? Kyllä, on kirjan vastaus. Mutta Antti Einari Halosen mielestä idea ei ollut hyvä, sillä Kajavassa ei kuitenkaan ollut ”riittävästi taiteilijaa”.
Hannu Harju on kirjoittanut vetävän elämäkertateoksen, jonka arkisto- ja haastattelumateriaalin määrä on laaja. Lisäksi Harju taustoittaa ja kontekstoi onnistuneesti suomalaisen teatterielämän ja mediatodellisuuden lähihistoriaa. Loppupuolella teoksen rakenne hieman rakoilee hajahavainnoiksi, joita kirjoittaja ei ole malttanut työstää pidemmälle tai jättää poiskaan.
Kajavan voimien hiipuminen ja lopulta terveyden luhistumista seurannut kuolema käsitellään lyhyen asiallisesti. Lähimmille ystävilleen Kajava oli kertonut pelkäävänsä kuollakseen eläköitymistä, koska hän koki samastuvansa Peter Paniin, poikaan, joka ei koskaan kasva aikuiseksi. Eläkkeelle jääminen ei tietenkään sopinut Peter Panin elinkaareen. Lähtö tulikin työmatkalla Berliinissä, kriitikolle kaikkein rakkaimmassa teatteritaiteen mekassa.
Annukka Ruuskanen
