KANSALLISTEATTERIN PERUSKORJATUN pienen näyttämön avajaisteos Europeana jakoi mielipiteitä. Osa haltioitui tavasta, jolla Minna Leinon ohjaamassa ja dramatisoimassa esityksessä lavalle puserrettiin Euroopan historia vuodesta 1900 vuoteen 2000. Osalle esitys jäi pinnalliseksi historian luennoksi, josta oli vaikea saada mitään irti.
Sana ”pusertaa” ei kylläkään täysin kuvaa esityksen kliinistä ja sliipattua olemusta. Pusertamisesta tulee mieleen ylenpalttisuus, sotku ja läikkyminen, kun taas Europeanassa on kyse ennen kaikkea minimalismista ja asioiden rajaamisesta.
120-minuuttinen, väliajaton esitys perustuu tšekkiläis-ranskalaisen kirjailija Patrik Ouředníkin teokseen Europeana – 20. vuosisadan lyhyt historia. Vuosituhannen alussa ilmestynyt teos on epäkronologinen historiavyörytys 1900-luvusta, eräänlainen mosaiikki, joka kattaa aikakauden historian suuret kaaret kuin myös monia yksittäisiä anekdootteja ja knoppitietoa.
Lyhyesti: 1900-luku piti sisällään kaksi maailmansotaa, suuret ideologiset kamppailut kapitalismin ja kommunismin välillä, kansanmurhia, kolonialismia, edistystä taiteessa ja tieteessä sekä riistoviljellyn toteamuksen ”historian lopusta”.
Jokainen joskus museossa käynyt tunnistaa heti, mistä pienen näyttämön lavastuksessa on kyse. Näyttämöä hallitsee suuri liukuovi, jonka takana seinällä on lyhyt tekstimuotoinen alustus kuvitteellisen näyttelyn sisällöstä. Yhtään museoesinettä ei ole näkyvissä. Varsinainen näyttely jää piiloon kulman taakse, aivan kuten historia, johon ei ole suoraa pääsyä.
Näyttelijät ovat museo-oppaita. He lausuvat näytelmän tekstiä lakonisesti kuorossa ja yksitellen. He liikkuvat edestakaisin näyttämöllä samaan tapaan kuin museossa käyvät ryhmät. He ovat yhtä aikaa oppaita ja opastettavia.
Esitys kertoo muun muassa siitä, miten maailmansodat muuttivat Eurooppaa, ja millä tavoin historiantutkijat 1900-luvulla luonnehtivat mennyttä ja tulevaa. Esityksessä kuullaan myös oudoilta kuulostavia anekdootteja nimettömiksi jääneistä aikalaisista.
Välillä joku kuljettaa ryhmän ohi jotakin museoesinettä tai esineen osaa. Ehkä näyttävin yksittäinen ohiliukuva elementti on suuri kivinen käsi, joka on kuin jostain patsaasta leikattu. Historia on jatkuvassa liikkeessä.
Yli kahdenkymmenen vuoden takaiseen teokseen perustuvaa esitystä ei ole kuorrutettu viitteillä nykyhetkeen. Ilmastokriisiä, lajien sukupuuttoa, 2010-luvulla tapahtunutta äärioikeiston nousua tai taannoin syttyneitä sotia ei esityksessä mainita sanallakaan.
Takaseinällä kuvitteellisen näyttelyn opastetekstissä kuitenkin lukee: ”2000-luvun ihminen olisi dynaaminen, suvaitsevainen ja positiivinen.” Sanat kuvastavat 1900-luvulle tyypillistä kehitysoptimismia, joka juuri nyt tuntuu vain ja ainoastaan traagiselta. Se lienee tarkoituskin, eikä sitä varten viittauksia nykyisyyteen tarvita. Jokainen tietää, ettei ennustus toteutunut.
Minä pidin Europeanasta. Uskon, että suosittuun tietokirjaan perustuva esitys voisi tavoittaa ihmisiä, jotka eivät muutoin käy teatterissa. Niin kävi taannoisen Sapiensin kanssa. Paha vain, että Europeana on suurelle yleisölle epäilemättä Yuval Noah Hararin bestselleriä tuntemattomampi teos.
Minulle tärkeintä esityksessä olivat aikalaisten käsitykset tulevaisuudesta ja niiden ristiriita nykyisyyden kanssa. Ajattelin myös paljon sitä, minkälainen muisti-instituutio museo on. Miten historia syntyy tapahtumista, jotka saavat muotonsa ja merkityksensä vasta myöhemmässä katsannossa. Se vaatii aina rajausta ja rajaus puolestaan näkökulmaa.
Historia näyttää nyt erilaiselta kuin 20 vuotta sitten – tulevaisuudesta puhumattakaan. Teatteritieteen professori Hanna Korsberg kirjoittaa esityksen käsiohjelmassa filosofi Pierre Novaan viitaten historian kiinnittyvän tapahtumiin ja muistin kiinnittyvän paikkoihin.
Esityksen näkymättömiin jäävä museonäyttely antaa historialle tilallisen ulottuvuuden, jossa oppaat haahuilevat vailla suuntaa jatkuvasti samojen anekdoottien ääreen päätyen. Syntyy tunne museoon eksymisestä ja jonkinlaisesta kehän kiertämisestä.
Sitä kai historiakin lopulta on.
Matti Tuomela
Kansallisteatteri: Europeana. Alkuperäisteos Patrik Ouředník. Suomennos Eero Balk. Ohjaus ja dramatisointi Minna Leino. Dramaturgit Jukka-Pekka Pajunen ja Elli Salo. Lavastus ja valot Kalle Ropponen. Puvut Sari Suominen. Äänet Johanna Storm. Liikkeen konsultaatio Marc Gassot. Näyttämöllä Kristiina Halttu, Aksa Korttila, Markku Maalismaa, Mitra Matouf, Marja Myllylä, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen, Marja Salo ja Pietu Wikström. Kantaesitys Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 9.11.2023.
