Marius Petipan viimeinen mestariteos Raymonda (1898) esitettiin Kansallisbaletissa edellisen kerran vuonna 2003 Anna-Marie Holmesin ja Kevin McKenzien sovituksena ja American Ballet Theatren yhteistuotantona. Silloin Zack Brownin massiivinen lavastus täytti näyttämön portaineen, patsaineen ja valopylväineen. Tarina oli aikuisten romanttinen satu ritariajalta, jossa kauneudestaan tunnettu Raymonda tuskaili kahden kosijan, itäisen saraseeniruhtinaan ja eurooppalaisen Jeanin välillä.
Nyt koreografi Tamara Rojo on päivittänyt teoksen Krimin sotaan (1853-56) ja nimiroolin esikuvana on sotarintamalle kiiruhtanut sairaanhoitaja Florence Nightingale.
Lavastaja Antony McDonald on putsannut lavan turhasta krumeluurista taustakankaita lukuunottamatta. Tanssijoilla on tilaa pistää parastaan ja tanssittavaa riittää koko suurelle ryhmälle, sillä kaksinäytöksinen hovibaletti on paisunut kolminäytöksiseksi vauhdikkaiden joukkokohtausten kavalkadiksi.
Myös yltiöromanttinen kolmiodraama on siivottu kulttuurisiin nykyasetuksiin sopivaksi. Saraseeniruhtinas Abderahman karkeine itäisine intohimoineen on muutettu ottomaani Abdur Rahmaniksi, sotaan lähteneen aatelisherra Johnin liittolaiseksi. Raymondasta käytävän miekkataistelun sijasta he lyövät kaverillisesti toisilleen käsipäivää.
Lisäksi, kuten nykyhetkeen sopii, nainen on se, joka sanoo viimeisen sanan.
Mutta se, mikä nyt pyöristetyssä intohimodraamassa menetetään, saadaan takaisin Rojon taidolla ja tyylillä Petipan alkuperäisteosta uudistaneessa koreografiassa.
En heti muista nähneeni tällä lavalla moista määrää näin räjähtäviä, voimaa ja ketteryyttä vaativia joukkokohtauksia. Tanssijat suorastaan lentävät ilmojen halki ja pyörivät sähäkästi korkeissa ilmapirueteissa! Kovaa kuntoa kysytään kohtauksissa, joissa keveys ja nopeus yhdistyvät hyvin maadoittuneeseen liikkeiden poljentoon.
Varsinkin miesten tanssit olivat herkkua, joka kouraisi vatsanpohjasta asti. Vaikka isot joukkokohtaukset ovat myös tempoltaan vaativia, ryhmä ei horju, unisonot ja tekninen virtuositeetti kestää.
Niiden yksi huippuhetki on Raymondan uni, jossa sairaanhoitajat lipuvat Nightingale-lamppuineen (Lady with Lamp) näyttämölle kohtaamaan kuolleet sotilaat. Miten nerokas, yksinkertaisen toimiva ratkaisu!
Viime aikoina on keskusteltu Kansallisbaletin ensemblen yhä kansainvälisemmäksi muuttuneesta ryhmästä. Viimeistään tässä baletissa nähdään ulkomaalaisvahvistuksen tuoma laatu. Sitä on vaikea laskea, vaikka usein katsoja näkisi mielellään myös kotimaisia tanssijoita, joiden kehitystä saisi seurata teoksesta toiseen.
Ja ihanaa olikin, että yhden pääroolin, Abdur Rahmanin, esitti “oma” Johan Pakkasemme. Machoilevan alfauroksen sijasta Pakkanen loi roolistaan silmiähivelevän tulkinnan. Soolossaan hän yhdistää suvereenisti voimaa vaativan maskuliinisen liikemateriaalin viipyilevään ja varmaotteiseen sensuaalisuuteen. Erittäin puoleensavetävää!
Raymondan ja Abdurin pas de deux oli teoksen kuuma hetki erikoisine nostoineen. Pakkasen tanssia olisi saanut olla lisää myös loppupuolelle, jossa hän joutui tyytymään tapahtumien tarkkailijaksi.
Raymonda, Rebecca King, taipui Abdurin otteisiin keveänä kuin henkäys. Velvollisuuden- tunnetta korostava tulkinta sopii teknisesti taitavalle Kingille oivallisesti, mutta intohimoja sofistioidusta roolista on turha etsiä.
Raymondan ja Johnin, elegantin perusprinssin Michal Krćmářin, pas de deux´ssa paljastuu Raymondan epäröinti. Rojon oivallus oli rakentaa se toinen toisistaan poispäin hakeutuvista liikkeistä, mikä ennakoi loppuratkaisua.
Raymonda on komeaa nähtävää, mutta dramaturgisesti teos ontuu kohti loppua. Koska kokonaisuuden painopiste lepäsi joukkokohtauksissa, tarinan dramaattiset käännekohdat solahtivat niiden väliin laimeanlaisesti.
Ensimmäiseen näytökseen on tupattu koko stoori loppuratkaisua lukuun ottamatta. Kaksi seuraavaa näytöstä, ottomaanien juhlat ja häät, ovat juhlatanssinumeroita toinen toisensa perään. Erilaiset karakteritanssit nostavat yhä uudelleen tanssin riemun ja niissä sooloja leiskauttavat mm. taitavat Frans Valkama, Tuukka Piitulainen ja Terhi Talo.
Kolmannessa näytöksessä katsoja saa makeaa sellaisen määrän, että sokeriöverit turruttavat aisteja ja loppuhuipennus livahtaa ohi kuin varkain.
Raisa Rauhamaa
Kansallisbaletti: Raymonda. Koreografia Tamara Rojo Marius Petipan mukaan. Musiikki Alexander Glazunov. Orkesterin johto Gavin Sutherland. Lavastus ja puvut Antony McDonald. Valaistus Mark Henderson. Karakteritanssien koreografia Vadim Sirotin. Dramaturgia Lucinda Coxon. Tanssijat muun muassa Rebecca King, Michal Krćmář, Johan Pakkanen. Ensi-ilta suurella näyttämöllä 24.2.2023.
