Kansallisteatterin suurelta näyttämöltä tulvii puhetta, kirjakieltä lauseenvastikkeineen ja sivulauseen sivulauseineen, mausteena muutamia muoti-ilmaisuja kuten been there, done that tai puhekieltä kuten Mansku tai matsku sekä viittauksia metoo-kohuihin. Nuori Verneri Lilja (opiskelija Joel) aloittaa puhemaratonin, menneen kertomisen. Se jatkuu muiden roolihenkilöiden, näyttelijä Emmin (Aksa Korttila), teatteriohjaaja J:n (Jukka-Pekka Palo) sekä tämän ex-vaimon, toimittaja Petran (Pirjo Määttä) vuolaina kuvailuina – esityksen loppuun asti. Hurja muistisuoritus näyttelijöiltä.
Nuoret idealistit on kirjailija-dramaturgi-ohjaaja Michael Baranin kolmastoista näytelmä; edellinen oli suuren suosion kerännyt Hitler ja Blondi (2020). Ohjauksia Baranilla on taskussaan yli kolmekymmentä, joukossa monia romaanidramatisointeja, tekstimassan siivilöimistä kohtauksiksi ja toiminnaksi. Nuorissa idealisteissa ei juurikaan ole toimintaa. Esitys on kirjallisessa asenteessaan jollain tavoin jopa uhmakas. Sillä vaikka viime vuosina on nähty vastaavia, neljännen seinän rikkovia ja paljossa kerrontaan perustuvia esityksiä, kuten Stefano Massinin Lehman trilogia, Nuoret idealistit on asenteessaan ehdoton: nyt ette ole tapahtumien keskellä, vaan seuraatte, kun asianosainen todistaa.
IHAN SELVÄKSI EI KUITENKAAN KÄY, miksi. Imperfekti ja suoraan katsomolle kertominen etäännyttää tapahtumista, muttei tunnu tuovan lisävaloa käsillä oleviin aatteisiin tai niistä viehättyneiden ihmisten valintoihin. Välillä puhutaan standimikkeihin eli esiiinnytään. Jokainen henkilöhahmo kuvaa ja selittelee omaa toimintaansa heitä yhdistävässä metoo-tapauksessa, J myös isänsä SS-taustaa ja opiskeluvuosiaan DDR:ssä. Tätä kautta ajatus katsomossa kiertyy myös nykyhetkeen, Ukrainan sotaan ja ajassamme nouseviin aatteisiin.
Baran tarkastelee lähihistorian suuria aatteita idealismin ilmentyminä. Suomalaisten natsimenneisyys, 70-luvun kulttuuriväen kommunismin ihannointi ja nykyhetken metoo asettuvat rinnakkaisiksi yksilöiden, tässä tapauksessa maailmanparantajien, moraalin rakennuspuiksi. Ovatko mainitut ilmiöt verrannollisia ja onko niissä kyse idealismista, on kysymys, joka jää vaille huomiota. Kovin syvälle yksilöiden motiiveihinkaan ei sukelleta. Ihmisen vajavaisuuden vähän väsynyt hyväksyntä ei tuota uutta analyysia, vaan paljon vanhoja totuuksia: vallankumous syö lapsensa.
NUORET IDEALISTIT on myös teatteria teatterista, vaikkei siinä rakenneta esitystä. J joutuu toteamaan, että teatteri ja sen asema muuttuu tavalla, joka ei ole vanhemmille tekijöilleen enää tuttu. Poliittisesta ja kulttuurihistoriasta sekä merkityksistä raskaassa Berliinissä toisensa kohtaavat teatteriammattilaiset käyvät nimenomaan elokuvissa, ja teatterirooleihinsa turhautunut Emmi on ryhtynyt ohjaamaan elokuvia. J taas ei löydä Emmin elokuvasta alatekstiä.
Nuoria idealisteja katsoessa on pakko todeta, että paljon on paljon. Vaikka lukuisat teemat ja niiden tuottamat assosiaatiot nouseva esityksestä luontevasti, ne ovat samalla kuin ohimeneviä kuittauksia: tämäkin, kyllä. Olemme useamman sukupolven muistikuvien maisemassa.
Kati Lukan ja Tarja Simonen lavastus on suuri, lattialle laskettu kattoelementti, jonka koloissa näyttelijät harppovat ja väistelevät esteitä. Elementti nousee esityksen edetessä pikkuhiljaa ylöspäin ja häiritsee välillä katsojienkin näkyvyyttä. Aluksi hajanainen kokonaisuus muotoutuu ja selkiytyy loppua kohden muuttuakseen kauniin berliiniläissalin katoksi. Salissa istutaan monista esityksistä tutulla ristiriidat sovittavalla aterialla.
Minna Tawast
Kansallisteatteri: Nuoret idealistit. Ohjaus Michael Baran. Lavastus ja puvut Kati Lukka ja Tarja Simone. Musiikki Juhani Nuorvala. Valo ja videot Eero Auvinen. Äänet Grégory Maisse ja Juhani Nuorvala. Rooleissa Verneri Lilja, Pirjo Määttä, Jukka-Pekka Palo ja Aksa Korttila. Muusikot Maaria Pulakka ja Julie Svačinová. Ensi-ilta suurella näyttämöllä 8. 3.2023.
