Kun Johanna Nuutisen koreografia Hyöky päättyi Kansallisoopperan suurella näyttämöllä, ajattelin, että vau, onpa piristävää, tämä riittää vaikkei tänä iltana muuta kiinnostavaa nähtäisikään. Toive osoittautui turhan vaatimattomaksi.
Nuutisen teos aloitti toukokuisen Made in Finland -triplan, kolmen nykytanssiesityksen illan. Tasaisen siniseksi valaistun näyttämön yläreunasta alkoi puskea paksua sumua, ja tanssijat ilmestyivät vähitellen näkyviin kuin jostain hyvin kaukaa. Pienet ihmiset jonkin itseään suuremman keskellä.
Joonas Tikkasen selkeään näyttämökuvaan ja vahvoihin pääväreihin luottava visualisointi oli lähes kaksiulotteinen. Näkymää rajattiin välillä pystysuuntaan nostamalla mustaa lavaa niin ylös, että sen etureunassa sivulta toiselle liikkuvat tanssijat muistuttivat varjoteatterin hahmoja.
Kansallisoopperan näyttämöä ja valoja käytettiin todella arkkitehtonisesti kuten koreografi käsiohjelmassakin mainitsee.
Nuutisen tehokkuuteen pyrkimistä ja ahneutta kritisoivassa koreografiassa korostuivat ihmisten väliset yhteydet ja erot sekä vaikuttavat duetot. Keskeistä olivat myös kerääntymiset jonkinlaisiksi keoiksi ja taas erkaantumiset. Välillä poseerattiin veistoksellisissa asennoissa.
Erika Turunen oli pukenut tanssijat sukupuolineutraaleihin asuihin, joiden housuosaan oli kiinnitetty läpinäkyviä ulokkeita tai siiven tapaisia. Ne tekivät tanssijoiden hahmoista hyönteismäisiä.
Hyökyn pakahduttavia ristiriitoja esiin tuova musiikki ja äänimaailma oli Lauri Porran ja Tuomas Norvion hienoa työtä. Kaikki tässä teoksessa oli selkeää, kirkasta, tyylipuhdasta ja voimakkaan ilmaisevaa.
Nykyisin Ruotsissa asuvan Kenneth Kvarnströmin teoksia ei ole Suomessa nähty 13 vuoteen. Kansallisoopperassa esitetty koreografia ei ollut sitä, mihin 2000-luvun alussa olimme tottuneet, eli voimakkaaseen fyysisyyteen, provokaatioon ja usein aggressiiviseen liikkeeseen.
Maurice Ravelin Boléroon laadittu koreografia eli orgaanisesti, välillä improvisoiden. Sinisiin, punaisiin ja vihreisiin väljiin silkkipuseroihin puetut tanssijat liikkuivat yhdessä huolettoman oloisena joukkiona, joka muodosti jännitteiselle ja tasarytmiselle musiikille selkeän vastakohdan.
Ravelin Boléro on tietenkin teos, jota on lähes mahdoton erottaa siihen liittyvistä mielikuvista, kuten maailmankuulujen tähtitanssijoiden, Maja Plisetskajan tai Sylvie Guillemin, esittämistä Maurice Béjartin koreografian versioista. Niitä Kvarnströmin ”live-painting-tanssi” ei muistuta.
Kvarnströmin Suomen-kaudesta toi hienoisen muistuman tanssijoiden taustalle teoksen aikana maalattu graffiti. Jotain kapinallista sentään.
Illan päättänyt Tero Saarisen ja Esa-Pekka Salosen Wedge (kiila) saikin sitten aikaan syvän vau-huokauksen. Minulle teos oli sielua hellivää musiikin ja tanssin yhteiseloa. 18 tanssijan yhdessä hengittävä ryhmä sekä Kalle Kuusavan johtama orkesteri tuntuivat siirtävän pulssinsa katsomon penkeille asti.
Joonas Tikkasen visualisoinnilla oli tässäkin teoksessa merkittävä rooli. Se kietoi koreografian satumaiseen, harmaan eri sävyissä vaihtelevaan maisemaan, jota ajoittain leikkasi terävä valokiila. Myös Erika Turusen tyylikkäät, liikkeessä elävät puvut täydentävät näyttömökuvan sävyjä.
Kuin yhtenä organismina liikkuneet 18 Kansallisbaletin tanssijaa lähentyivät, muodostivat yhteisellä asialla olevia kokonaisuuksia ja erosivat taas. Välillä kaikki tuntuivat pyrkivän kiihkeästi johonkin, kunnes aikeet raukesivat. Kädet tavoittelivat, kauhoivat ilmaa, tarttuivat. Hetken harmonia pirstoutui silmiemme edessä.
Vallitseva maailmantilanne sai ajatukset kääntymään sotaan, sitä pakeneviin ja suuntaa etsiviin ihmisiin, hävitykseen ja murheeseen. Mutta kuten Saarisella aina, teemat laajenevat ihmiskunnan yleisempiin ja yhteisiin kysymyksiin . Vaelletaan ikuisuuden maantiellä, kuten koreografi kirjoittaa käsiohjelmassa.
Ja tanssijat todellakin vaeltavat. Saarisen tuttu liike on saanut pehmeämpiä ja liukuvampia sävyjä; ihmismassa värähtelee, velloo ja valuu, kunnes terästäytyy havaitsemaan ympäristöään, etsimään toisiaan. Esa-Pekka Salosen monitasoinen ja -vaiheinen sellokonsertto on saanut arvoisensa koreografian.
Hieno ilta päätti Madeleine Onnen johtajakauden Kansallisbaletissa. Made in Finland oli myös baletin upeiden tanssijoiden juhlaa. Toukokuussa esityksiä oli vain kuusi. Toivottavasti saamme nähdä näitä teoksia vielä myöhemminkin.
Minna Tawast
Kansallisooppera: Tripla, Made in Finland. Hyöky: Koreografia Johanna Nuutinen. Musiikki Lauri Porra. Äänet Tuomas Norvio. Tanssijat mm. Salla Eerola, Terhi Talo Lucie Rákosníková, Antti Keinänen. Boléro: Koreografia Kenneth Kvarnström. Musiikki Maurice Ravell. Tanssijat mm. Linda Haakana, Kailey Kaba, Emrecan Tanis, Martin Nudo. Wedge: Koreografia Tero Saarinen. Musiikki Esa-Pekka Salonen. Tanssijat mm. Sari Ikonen, Rebecca King, Miao Miao Liu, Benjamin Thomas, Angelos Antoniou. Kaikissa teoksissa musiikin johto Kalle Kuusava. Valot, lavastus ja projisoinnit Joonas Tikkanen. Puvut Erika Turunen. Ensi-ilta suurella näyttämöllä 6.5.2022
