Yleisölle kerrotaan, että tämän tekstin esittäminen on laissa kielletty paitsi taiteellisessa tarkoituksessa. Sen jälkeen mies alkaa lukea. Mutta ensin hän vetää housunsa alas ja pyllistää yleisölle. (No tätä on kyllä nähty.) Sen jälkeen hänen persvakonsa plus pakaransa toimivat suuna ylä- ja alahuulineen, puhunnan tahdissa. (Tätä on nähty vähemmän.) Sen jälkeen hän panee sormensa siihen, mikä esitti suuta, jatkaa oratointia, hyppää alas lavalta ja tuo anaalissa käyneen sormensa yleisön eteen, lähietäisyydelle yksi katsoja kerrallaan. (Tätä ei ole nähty, mutta seitsemännelle riville asti sen haistaa. Tai on haistavinaan.)
Olemme sisällä illuusiossa haastettuna kieleen, jossa sanat ovat Adolf Hitlerin bestseller Mein Kampfista mutta muu kielioppi groteskin perinnettä 2020-luvulle päivitettynä.
Vasta kun sormi on saanut tarpeeksi monta kaulaa kavahtamaan taaksepäin, se viedään sinne, missä sen Hitler-parodioissa kuuluu ollakin, markkeeraamaan viiksiä nenän alla poikittain. Samalla hitlerläisittäin pärskitty johdantopuhe päättyy. Jostakin syystä kukaan ei naura, mikä sopii hyvin yhteen sen kanssa, että mikään parodia ei missään vaiheessa ala. Kaikki mitä nähdään on totta, tänään ja meidän maailmassamme.
Mein Kampf -esityksen tyylilajien kavalkadi, niin dialogissa, mimiikassa, gestiikassa kuin visualistiikassakin, on valtava. Mein Kampf resonoi minkä tahansa kanssa: ilmastonmuutoksen, terrorismin vastaisen sodan, trumpismien, eksistenssikriisien, ydinperheen murenemisen, kännykkäyhteiskunnan – kaiken kanssa. Taidehistoriallisia ja intertekstuaalisia viitteitä tulvii, kuten taideopiskelijan ja lukeneen nuoren miehen teosta seuratessa sopii odottaakin. On sarjakuvaoopperaa, on porvarillista perhepäivällistä, on ihmisapinoita savannilla tähtäämässä – no, evoluutio-oppien mukaisesti – suvunjatkamiseen.
On ennen kaikkea oppeja omana keitoksenaan, joka kaiuttaa uutta oppia mitään vanhaa unohtamatta mutta luoden toivoa paremmasta tulevasta. Sitten tulevat arjalaiset ylemmyydet sekä juutalaisten ja raajarikkojen polkemiset jalkoihin.
Puoli tuntia pyörätuolissa päätään riiputtanut näyttelijä herää eloon. Leikkaukset tunteesta toiseen ovat teräviä, kaaret pitkiä silloinkin kun kohtaukset eivät, crescendo paisutteleva. Näyttelijät ovat yhtä ja eriä, rooleissa ja hahmoina ensemble.
Hitlerin teksti toimii näyttämöllä siinä kuin mikä tahansa, josta tiedämme mistä se tulee, mutta emme minne se menee, ennen kuin vasta hetkessä jolloin se koetaan. Tekstin kehys on joka tapauksessa lyijynraskas, sen värit maalaamaton kangas.
Jakub Skryzywanekin ohjauksessa on materiaalia, käsittelyä, ideoita. Mitä jää jäljelle teatterista poistuessa? Teatterin ovien ulkopuolisessa maailmassa päätään nostavat ja elämäntapamme muodostavat kaikki, mitä sisällä nähtiin, illassa joka siirtyy päivä päivältä kauemmas historiaan, kuten Hitler itsekin. Hetkeksikö vain?
Kysymys on aiheellinen siksikin, että varsovalaisen Teatr Powszechnyn motto on ”teatteri, joka on tiellä”. Häiritsee siis. Itse näin teoksen Tukholman Dramatenissa. Ruotsalaiset olivat kohteliaasti huvittuneita ja keskustelivat skandaalimaisuudesta. Mutta kun Hitler-tekstiä luettiin teatterin kotikentällä, voimakkaasti jakautuneen Puolan populistijohtaja Jaroslaw Kaczynski -naamari päällä, efekti oli kärkevämpi.
Yli kaksi vuotta maailmaa kiertänyt esitys mahdollistaa kulloisenkin esitysympäristön poliittisen tilanteen näkemisen sekä näyttämöllä että sen ulkopuolella. Se on puheenvuoro kulttuurisodista, mutta myös muistutus siitä, että totalitaariset ideologiat eivät tunnusta kulttuurisotien erillisyyttä oikeista sodista. Älymystö voi keskustella siitä, milloin satiiri on triviaalia, mutta triviaalia on tyytyä keskustelemaan, kun todellisuus on jo mennyt satiirista ohi.
Pari vuotta sitten Varsovassa vihainen väkijoukko piiritti teatterin, heitti sinne savukranaatin ja sen henkilöstö sai tappouhkauksia. Se ei kuitenkaan johtunut Hitleristä, vaan katolisen kirkon rienaamisesta pedofilian johdosta. Ehkä syy ei koskaan ole hitlereissä, vaan kaikissa meissä. Ja itseämmehän me teatterissa aina katsomme, ainakin silloin kun provokaatio onnistuu. •
Markus Leikola
Teatr Powszechny: Mein Kampf. Teksti Adolf Hitler. Dramaturgia Grzegorz Niziołek. Ohjaus Jakub Skryzywanek. Lavastus ja puvustus Agata Skwarczynska. Rooleissa Mamadou Góo Bâ, Natalia Łągiewczyk, Klara Bielawka, Aleksandra Boźek, Arkadiusz Brykalski ja Oskar Stoczyński. Esitys Tukholman Dramatenissa 7.12.2021.
