Kirjailijoista on kinkkistä tehdä teatteria. Päänsisäinen fundeeraaminen ei ole toiminnallista. Yritetty on useasti ja nähty näyttelijä, joka hakkaa kirjoituskonetta, tempaisee liuskat koneesta ja repii silpuksi. Hohhoijaa.
Onnistuttukin on: Työväen Teatterin Viita 1949, teksti Heikki Salo, ohjaus Sirkku Peltola tai Panujen Rajala ja Raipia Päämäärä Tuntematon Komediateatterissa Tuukka Huttusen esittämänä. Hieno oli myös Elina Snickerin kirjoittama ja ohjaama esitys Eeva-Liisa Mannerista, Kun kissakin kuoli, aloin nauraa.
Nyt on onnistuttu kolmannen kerran. Kansalliskirjailija Tampereen Teatterissa on teatterillinen, ripeä, villi ja hauska – joskin varttitunnin liian pitkä ja inansa liian puhelias. Mikko Kannisen ohjaama esitys lähtee hitaahkosti liikkeelle kuin raskas juna mutta vauhtiin päästyään puksuttaa hirmuista hyssyä.
Näytelmän on Sami Keski-Vähälä dramatisoinut Karo Hämäläisen muutaman vuoden takaisesta samannimisestä romaanista. Romaanissa tehdään dokumenttielokuvaa, ja Hollywood-kaavan sisäistänyt tuottaja kyykyttää käsikirjoittajaa koko repertuaarin leveydeltä. Kun asetelma käännetään teatteriksi, saadaan markkinaehtoinen teatterinjohtajatar, kadonnut ohjaaja käsikirjoituksineen sekä näyttelijäryhmä, joka ryhtyy omin nokkinensa kehittelemään näytelmää Väinö Linnasta. Alkuasetelma ei ole ennennäkemätön, mutta toimii.
Mehevän roolin tekee Elina Rintala zoomeista teamseihin kiitävänä teatterinjohtajadynamona, joka luovii yleisöpaineiden Skyllan ja taidelaitoksen luotsaamisen Kharybdiksen välillä valiten suoraselkäisesti luistelytyylin. Vaikeaa on johtaa, kun taidetta pitäisi pukata, yleisöä ja kaupungin johtoa miellyttää sekä päälle päätteeksi tuottaa hyvinvointi- ja matkailuvaikutuksia.
Esitys on toisaalta todellinen puhenäytelmä, onhan kyse kirjallisuudesta eli sanoista, toisaalta hulvattoman karnevalistinen. Näyttelijät irrottelevat täysin rinnoin ja luovat nopeita karikatyyrejä puskateatterin hengessä. Jukka Leisti taikoo eläviksi vaikkapa Alex Matsonin, Koskelan Jussin, WSOY:n vanhan Jäntin ja Veikko Sinisalon tämän persoonallista puhetapaa myöten.
Nuoret miehet Arttu Soilumo (ajan ilmiöissä kiinni oleva älykkö) ja Ville Mikkonen (tietämätön mutta innostunut ja fyysinen) näyttelevät Akseli Koskelan ja pappilan voudin kilpaniiton niin hurjasti ja mielikuvituksellisesti, että siihen mahtuu myös tanssi ja aitajuoksu. Vaikuttaa siltä, että näyttelijäryhmälle on suotu luomisen ja improvisoinnin riemu harjoitellessa. Se lienee osasyy esityksen pituuteenkin: on tuskaista leikata pois kekseliäitä ja poskettomia kohtauksia.
Eeva Hakulinen ja Kirsimarja Järvinen saavat urakakseen Linnan naiskuvat, joista tärkeimpänä Kerttu-vaimon. Väiskin karvalakkia heitellään näyttelijältä toiselle, mutta vahvimmin se istuu Arttu Ratisen päähän. Linna takoo kirjoituskonetta näyttämömontussa, Kerttu kaataa kahvia lattialuukusta. Sodanjälkeisen ajan tupakointikulttuuri tuodaan näyttämölle: kyä meinaan on tota tupakinkäryä!
Komediallisuudesta huolimatta esityksen sisältö on tiukka ja kertoo Linnan kirjailijanvaiheista älykkäästi. Se jättää kokonaan pois kirjailijan traagisia loppuvaiheita käsittelevän osan romaanista. Pohjantähden jälkeinen elämä ilmaistaan yhdellä kohtauksella, jossa puhekykynsäkin menettänyt kirjailija lähtee tästä maailmasta – ulos Frenckellin aukiolle.
Esityksessä käytetään vanhoja arkistomateriaaleja, äänitteitä ja liikkuvaa kuvaa. Ne limittyvät näyttämötoimintaan yllättävän luontevasti. Myös projisoinnit ovat käytössä, esityksen tyylilajia noudattaen enimmäkseen leikkisästi. Kun Linna kirjoittaa näyttämön alla, kamera näyttää, mitä siellä tapahtuu.
Väinö Linna oli viimeinen kansalliskirjailija. Hän kirjoitti kaksi merkittävää kansallista kertomusta, sai järjettömän kokoisen merkityksen ja menestyksen – eikä kirjoittanut enempää. •
Anneli Kanto
