Turun kaupunginteatterin Nokia-esityksestä jää päällimmäisenä mieleen vuoropuhelun toteutus. Replikointia hallitsee erikoinen ja askarruttamaan jäävä keino: kun painokkaimmat repliikit erittäin usein päättyvät roolihahmon omaan ilmaukseen ”hän sanoo”, mukaan tarttuu oitis useita tasoja sekä näytelmän henkilöstä että roolin tekemisestä.
Kolmannen persoonan käyttö kertovien osuuksien rinnalla tuo mukaan myös epäluotettavan kertojan kiinnostavia piirteitä.
Alituinen omien mietteiden ironinenkin kommentointi merkitsee etäisyyden ottamista henkilöön, jota näyttelijä lähestyy, edustaa ja tulkitsee. Siksi perehtyminen Sami Keski-Vähälän Nokia-näytelmän tekstiin virittää hedelmällisiä kysymyksiä, joiden syvällisyys esitystä seuratessa vahvistuu. Sisäinen monologi toteutuu proosassa tyystin erilaisena kuin dramatiikassa.
Kun Nokia-näytelmä avautuu yhtiön vaatimattomista alkuaskelista yli 150 vuotta sitten, katsojan mieleen saattaa nousta myös kaunokirjallisia kuvauksia tuon ajankohdan suomalaisesta yhteiskunnasta.
Yritysmaailman, liiketoiminnan ja kassavirtojen käsittely on harvoin kuulunut näytelmäkirjallisuuden ja teatterin arkeen. Viime vuosien erikoisuuksiin lukeutuu Svenska Teaternin Ikea-aiheinen musikaali Ingvar (2016). Rehevyydestä ja värikkyydestä ammentanut tyyli oli kuitenkin perin toisenlaista kuin Nokian pelkistykset ja kiteytykset. Jos satiirista haluaa nytkin puhua, on pakko lisätä pari adjektiivia: tyylitelty kliininen satiiri.
Vuodenvaihteen 2020–2021 talousuutiset kertoivat, että Nokia-konsernin nykyjohto aikoo saavuttaa matkapuhelintekniikassa kilpailijoidensa tason. On kiinnostavaa, että näiden suunnitelmien taustat oli jo sangen perusteellisesti käsitelty turkulaisessa teatteriesityksessä, joka sai kantaesityksensä marraskuussa. Taide ja ajankohtainen yhteiskunnallinen keskustelu kohtaavat harvoin näin napakasti. Samalla on selvää, että taide ei esitä keskustelupuheenvuoroa, vaan tyystin omanlaisensa näkökulman.
Nokia-esitys osoittaa vakuuttavasti, miten vaihtelevin keinoin tämä osallistuminen on mahdollista osoittaa ja toteuttaa.
Dokumenttinäytelmästä Turun kaupunginteatterin Nokiassa ei ole kysymys, mutta dokumentaarisia aineksia siihen toki sisältyy viljalti. Suuren ainutkertaisen nousun, yhä syvemmäksi äityvän kriisin ja tuhon enteitä sykkivän laskukauden armoton kaari kiteytyy myytiksi, joka huutaa purkamistaan. Kysymyksiä nousee näkyville huomattavasti enemmän kuin vastausten itujakaan. Juuri siksi draama säilyttää kaiken aikaa jännitteisyytensä, oikullisuutensa ja arvoituksellisuutensa.
Perimmäisen voimansa esitys löytää juuri myyttisyydessä, joka hakee rinnastuksia jopa kalevalaisuudesta. Enemmän kuin taloushistoriana Nokia avautuu tarullisuuden historiana. Liikkeellä on päättäväisiä loitsumiehiä Päivölän pidoissa. Nokia on yhteiskunnallisten kannanottojen napakkaa dialogia, mittavan suullisen perinteen vuosisataista jatkumoa. Nokia näyttäytyy draamana, joka varoo sanomasta viimeistä sanaa.
Nokia on huomattava voitto niin Keski-Vähälän dramaatikon uralla kuin Mikko Koukille ohjaajana. Vaikka pelkistetty ja kiteytynyt kokonaisuus on tyystin toisenlainen kuin vaikkapa Tarussa sormusten herrasta, Kouki osoittaa jälleen kerran mestaruutensa ison näyttämön käsittelijänä. Pelkistetty ja kiteytynyt visuaalisuus toteutuu ehdottoman tehokkaana. Sekä Keski-Vähälällä että Koukilla on myös vankka elokuvallinen tausta, mikä näkyy viimeisteltynä rytmityksenä ja leikkauksena.
Yhteiskunnallisten linjojen kanssa lomittain Nokiassa kulkee vaihtelevia ja keskenään hyvinkin erilaisia yksilöllisiä ratkaisuja. Niiden mittasuhteet ulottuvat Ollilasta ja Siilasmaasta vaikkapa Carl-Kristian Rundmanin mainiosti luonnehtimaan insinööri Pertti Korhoseen, josta piirtyy kokonaisuuden kenties yllättävin henkilökuva. Korhonen on maan hiljainen, joka saa hetkeksi suorastaan ratkaisevan aseman. Hän on dynamo, jota ei dynamoksi arvaisi. Juuri tässä isojen ja pienten roolien alituisessa vuorottelussa piilee yksi Nokian oivallisista draamallisista ratkaisuista.
Taneli Mäkelän vakuuttava tulkinta Jorma Ollilasta jää pysyvästi kotimaiseen teatterihistoriaan. Ollila nousee rahoitushallinnon ja Salon matkapuhelintehtaan johdon kautta ensin yhtiön toimitus- ja sitten myös pääjohtajaksi. Johtajan kaksoisrooli luonnehtii koko esitystä. Yhtä tärkeä on tietysti Olli Rahkosen Siilasmaa, joka astuu täysillä mukaan näytelmän toisessa pääjaksossa.
Esityksen henkilögalleria kasvaa hyvin vivahteikkaaksi, koska siihen kuuluu myös taitavia ja pikantteja pikakuvia muiden muassa Steve Jobsista (Stefan Karlsson), Stephen Elopista (Mika Kujala) ja Bill Gatesista (Kimmo Rasila). Vaikka ne ovat ohikiitäviä välähdyksiä, ne kytkeytyvät luontevasti Nokian globaaleihin ympäristöihin.
Jouko Grönholm
Turun kaupunginteatteri: Nokia. Teksti Sami Keski-Vähälä. Ohjaus Mikko Kouki. Lavastus Teppo Järvinen. Puvustus Tuomas Lampinen. Valot Janne Teivainen. Sävellys ja äänet Iiro Laakso. Rooleissa Taneli Mäkelä, Olli Rahkonen, Kimmo Rasila, Anna Victoria Eriksson, Minna Hämäläinen, Stefan Karlsson, Mika Kujala ja Carl-Kristian Rundman. Kantaesitys Turun kaupunginteatterin päänäyttämöllä 25.11.2020.
