Autofiktiossa tekijä on teoksensa keskeinen henkilö ja tapahtumat perustuvat tekijän oman elämän tapahtumiin. Autofiktio ei silti ole dokumentaatiota. Se on tekijän, näkökulmahenkilön, kertomus tapahtuneesta. Se ei pyri olemaan objektiivinen tai edes kohtuullinen.
Katselen KOMin aulateatterissa teatteria tekevien sisarusten, Seidi ja Ruusu Haarlan autofiktiivistä esitystä Uusi lapsuus. Se ei todellakaan ole kohtuullinen vaan raastava ja hirveä. Ja samalla armollinen.
Uusi lapsuus on eräänlainen jatko-osa Haarlojen autofiktiiviselle näytelmälle Traumaruumis (2014). Molemmissa on kyse heidän rujosta lapsuudestaan. Seidi ja Ruusu ovat kirjoittaneet yhdessä molemmat tekstit; Ruusu on dramatisoinut ja ohjannut ne. Traumaruumiissa Seidi esittää isäänsä, äitiään ja itseään. Uudessa lapsuudessa Ruusu ja Seidi näyttelevät kumpikin isäänsä, äitiään, isäpuoltaan ja itsejään.
En ole nähnyt Traumaruumista, mutta luen arviosta, että se kertoi mitään kaunistelematta siitä, miten taiteilijavanhempien raivoisan lihallinen yhteiselo traumatisoi pahasti lapset, erityisesti Seidin. Siitä miten isä oli mustasukkainen ja väkivaltainen ja äiti uhriutui unohtaen suojella tyttäriään. Maria Säkö kirjoitti kritiikissään (HS 26.10.2014): ”Traumaruumis on puhdas perhetragedia, joka toteutuu Seidi Haarlan ruumiissa.”
Uusi lapsuus alkaa videonäytteellä Traumaruumiista. Jatkossa kuullaan ja nähdään hurjia kohtauksia Haarlojen lapsuudesta. Ensimmäisen näytöksen ajan mietin, mikä tässä on sitä uutta lapsuutta? Sekö, että trauma asuu myös Ruusu Haarlan ruumiissa, jonka vihjataan olleen hyväksikäytön (ei tosin vanhempien) uhri?
Tragedia ei tietenkään toistosta laimene. Uusi lapsuus menee heti ihon alle ja pysyy siellä. Tempaudun mukaan perhehelvettiin, en fiktiiviseen vaan todelliseen. Huomaan muistelevani omien vanhempien riitoja, lapsen tuntoja niiden aikana. Miten aika pysähtyi ja tila täyttyi vain tunteista.
Kun Seidi ja Ruusu riitelevät vanhempinaan, silmien edessä nähdyn kontrolloimattoman vihan määrä järkyttää. Kun he paiskovat ja pinoavat aikuisia edustavia valtavia, raskaita, kasvottomia nukkeja eri puolille ahdasta näyttämötilaa, jääden usein niiden puristukseen ja alle, alkaa muukin kuin koronamaski salvata hengitystäni.
Ahdistaa vähän myös aikuisten puolesta. Vaikka ei pitäisi, ei tässä tarinassa, niin ahdistaa silti.
Mikä heidät ajaa noihin tilanteisiin?
En oikeastaan katsele esitystä, koen sen. Omat tunteet tekevät esityksestä ”totta”, mutta tiedän seuraavani vähintäänkin kohotettua realismia, jossa taitavasti dramatisoidut, vahvat tekstit ja ilmeikkäästi kuvallistetut kohtaukset seuraavat hyvin jaksotettuina toisiaan. Sisarukset näyttelevät toki kiihkeästi mutta kurinalaisesti.
Toisen näytöksen aikana ymmärrän, mitä on se luvattu uusi lapsuus. Se on yhteyden löytämistä toiseen, toisen tuskan näkemistä. Toinen näytös koskettaa siinä, missä ensimmäinen lyö turpaan, ja lopulta näyttämölle jäävät sisarukset lohduttamaan toisiaan meidän katsojien etääntyessä omiin ajatuksiimme. Ymmärrän, että niin on tarkoituskin.
”Eivät nämä ole asioita, jotka koskaan katoavat. Mutta niiden kanssa voi löytää rauhan”, Ruusu Haarla toteaa yhdessä Helsingin Sanomien haastatteluista, joita luen esityksen jälkeen. Seidi Haarla korostaa koetun merkitystä: ”Näyttelijänä suurin dokumenttini on se, mitä sisälläni on”, hän sanoo.
Autofiktion sisarukset kokevat oivallisena keinona kertoa. ”Se on siitä hyvä sana, että siinä on se fiktio,” toteaa Seidi Haarla: ”Sillä heti kun laitat teokseen jotain omasta elämästäsi, siitä tulee fiktiota, vaikka se olisi kuinka totta.”
Niin, eihän elämää voi semmoisenaan näytelmään siirtää. Mutta voiko siihen vaikuttaa? Voiko lapsen totuus olla koskaan arvokkaampaa kuin aikuisten tunteet?
Jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan, kuuluu Tolstoin tunnettu ajatus, ja kukapa meistä ei olisi siitä kakusta saanut osaansa, isompaa tai pienempää. Seidi ja Ruusu Haarlan kehollistetussa, katsojan armoille asettuvassa esitystavassa yksityinen muuntuu yleisesti koetuksi ja huomaan miettiväni, miten he voivat tietää miltä minustakin on joskus tuntunut, siinä ihan erilaisessa perheessä.
Jaana Semeri
KOM-teatteri ja Tehdas-teatteri: Uusi lapsuus. Teksti, puvut ja näyttämöllä Ruusu Haarla ja Seidi Haarla. Dramaturgia ja ohjaus Ruusu Haarla. Nuket Heini Maaranen. Lavastus Ruusu Haarla ja Fabian Nyberg. Videot ja äänet Ruusu Haarla. Ensi-ilta KOM-teatterin aulateatterissa 27.10.2020.
