Jos minun pitää valita yksi klassikko ilmentämään suomalaisia, se ei ole Seitsemän veljestä eikä Tuntematon sotilas. Se on Hella Wuolijoen Niskavuoren Heta.
Mikä tämän umpimielisen, kovasydämisen tosikon tarinassa kiinnostaa? Miksi minua aina itkettää, kun Heta lausuu kuuluisat sanansa: ”Suren mitä suren. Omapa on suruni.” Itsehän hän kultaisen häkkinsä rakensi, kaikki luotaan karkotti. Mikä tässä koskettaa?
Edwin Laineen komealla elokuvalla ja Rauni Luoman kertakaikkisella roolisuorituksella on tietenkin osansa asiassa. Mutta en minä eivätkä kaltaiseni (naiset?) tunnistaisi vanhaa näytelmää repliikkejä myöten, ellei itse tarina olisi se juttu. Ja sehän on: aikansa naisen ja naisen aseman kuva. Hyvin toimentulevan tyylitelty kuva, kuten Akustikin miehen. Silti tosi.
Voisi ajatella, että Heta on muutakin: meidän vastineemme pystypäisille, itsenäisille Kristiinoille ja Elisabetheille, Pohjan akan inkarnaatio 1900-luvun maaseutuvetoisessa yhteiskunnassa, Suomen kuningatar.
Tätä taustaa vasten katselen Liisa Mustosen Tampereen Teatteriin ohjaamaa tyylikästä tulkintaa Hetan tarinasta. Näen siinä Shakespearen kuningasnäytelmien klassisuutta. Jylhä sankari toteuttaa kohtaloaan antamatta syntiään anteeksi itselleen tai muille. Jo alun juureva tango ja koko hääkohtaus osoittavat esityksen suunnan: tässä ei livetä Wuolijoen viitoittamalta tieltä. Heta (upeasti tulkitseva Eeva Hakulinen) pysyy keskiössä ja Akusti (mainion myötämielinen Teijo Eloranta) peesaa muun joukon väistäessä suosiolla.
Väistävät, vaan eivät jää varjoon. Muiden muassa Cécile Orblin, Tom Lindholm ja Ritva Jalonen pääsevät väläyttämään ominta osaamistaan.
Mustonen käyttää taitavasti hyväkseen Hetan tarinan tuttuutta. Tilanteita ei turhaan ei selitellä ja tummanpuhuvan, fiksun lavasteen muuntuessa käden käänteessä Niskavuoren salista Muumäen torpaksi ja jälleen saliksi huomio pysyy Hetassa ja Wuolijoen ilmaisuvoimaisten, tiiviitten kohtausten henkilöissä. Helmat vain heilahtavat ja takinliepeet viuhuvat Mari Pajulan oivissa asuissa. Ja dialogi iskee kuin ruoska.
”Akustia ei enää ole,” itkee Heta viimein murtuen. Myös katsomossa itketään. Surevat mitä surevat, omiaan.
Jaana Semeri
Kuvassa Eeva Hakulinen, kuvaaja Heikki Järvinen
Tampereen Teatteri: Niskavuoren Heta. Teksti Hella Wuolijoki. Ohjaus Liisa Mustonen. Lavastus Mikko Saastamoinen. Puvut Mari Pajula. Valot Tiiti Hynninen. Koreografia Nina Mamia. Rooleissa Eeva Hakulinen, Teijo Eloranta, Cécile Orblin, Ville Majamaa, Ritva Jalonen, Aliisa Pulkkinen, Tom Lindholm, Antti Tiensuu ja Miska Huttula. Ensi-ilta Frenckellissä 30.1.2020.
