Kuvassa Noora Dadu. Kuva Tani Simberg.

Baltic Circle tarjosi hienon kattauksen nykyesityksiä, jotka tuntuivat kommunikoivan myös keskenään. Näkemissäni esityksissä leikiteltiin tällä kertaa henkilökohtaisen tai omaelämäkerrallisen materiaalin muuttumisella osaksi näyttämön esitysmaailmaa, fiktiota.

”In theatre everything belongs to fiction” todetaan libanonilaisen Rabih Mrouén käsikirjoittamassa ja ohjaamassa esityksessä Riding on a Cloud. Siinä näyttämöllä nähdään ohjaajan veli Yasser Mroué, joka haavoittui tarkka-ampujan luodista päähän Libanonin sisällissodassa.

Haavoittumisen seurauksena Yasserin muistot ovat yksittäisiä, kaksiulotteisia ja liikkumattomia kuvia, jotka ilmaantuvat peräjälkeen vailla yhteyttä toisiinsa. Yasser kertoo tarvitsevansa jonkun, joka tuntee hänet niin hyvin, että voi kertoa kuvien yhteyden. Eli laittaa kuvat liikkeeseen.

Tällaista liikuttajan roolia voi ajatella esityksen tavoittelevan. Levollisella näyttämöllä Yasser Mroué toimii oman tarinansa operaattorina ja todistajana.

Asiat erotetaan toisistaan; puhe ja muistot irtautuvat ruumiista kuviksi ja kirjoituksiksi skriinille. Ne muuttuvat eräällä tapaa fiktioksi katsojien kutoessa sirpaleista tarinaa, joka liukuu kuvasta ja aistikuvasta toiseen. Myös Yasser itse muuttuu näyttämöllä henkilöhahmoksi esityksen todetessa, ettei ole yhtä Yasseria vaan monta. Hienossa esityksessä kohtaavat elämän hauraus ja teatterin näyttämön taikavoima.

Myös Noora Dadun Fail – virheellinen esitys hyödyntää henkilökohtaista materiaalia. Esitys alkaa tulevaisuudesta. Kiasma-teatterin näyttämöaukon kokoisen skriinin täyttää videokuva iäkkäästä, viisaanoloisesta Noora Dadusta.

Ylös rullautuvan kankaan takaa paljastuu näyttämö, jossa nököttää savua piipustaan tuprutteleva valkoinen mökki. Sen ikkunasta näkyy Dadu.

Lasin takaa näyttelijä suuntaa esityksensä yleisölle vähän stand up -tyylisesti. Siinä leikkaukset tekstityypistä ja esittämisen tavasta toiseen ovat välillä raffeja, väliin soljuvampia paljastaen dramaturgian rennon, tilkkutäkkimäisen kudoksen.

Suurimman osan esitystä katsomme lasin takaa Dadun torsoa. Hän on käsittämättömän valovoimainen ja ruumiillista kapasiteettiaan täydesti ja tarkasti tilan ja yleisön suhteen hahmottava näyttelijä.

Eleellisen ajoituksen mestarillisuus pääsee onneksi koko mitassaan esiin kohtauksissa, joissa Dadu poistuu mökistä näyttämölle kännykkä korvalla. Ohjaajat ja teatterin- sekä festivaalin johtajat soittavat haluten hänet esityksiinsä milloin arabina, palestiinalaisena tai muslimina.

Maine näyttelijän edellisestä esityksestä on kantautunut herrojen korviin.

Dadu viittaa Minun Palestiinani -esitykseen oivaltavasti. Esityksestä todetaan yhtä, ja kohta toteamus käännetäänkin jo nurin niskoin. Teatterin näyttämöllä kaikki toiminta ja merkit tulevat osaksi fiktiota.

Edellisen esityksen kokemusta reflektoiva puhe ja näyttelijän itse-epäily on tässä kaksoisvalotuksessa kutkuttavaa. Yleisö nauraa vedet silmissä. Mahdollisella henkilökohtaisuudella ei teatterinäyttämöllä tuntuisi olevan perustaa, ja tällä toden ja fiktion rajapinnalla tämäkin esitys leikittelee.

Esitys sivuaa myös näyttelijyyden olemassaolon tapaa ja kulttuurisen omimisen kysymyksiä todeten jotenkin tähän tapaan: näyttelijä ei ole kukaan ja voi siksi olla /esittää ketä tahansa. Viime kädessä kulttuurisen omimisen kysymykset koskettavat kaikkea esittämistä.

Edellinen toteamus käy yhteen populaarikulttuurin kuvien ja eleiden sumeilematonta kierrättämistä ja siteeraamista harjoittavan Father Fucker -esityksen kanssa. Sara Mellerin kirjoittamassa ja poikkitaiteellisen HYPE -kollektiivin työstämässä esityksessä muovi kahisee ja lateksi narisee, kun Gianni Versacen tyttäret Liv ja Claudia (Sara Melleri ja Markku Haussila) poseeraavat kuolevan isän sisäelinten keskellä.

Kyseessä on kertakaikkisen röyhkeä ja riemullinen 2010-luvun post-postmoderni ulkoisen, teatterillisen ja keinotekoisen juhla, mistä voi nauttia vailla viitteitä sisäisyyteen, psykologiaan ja vakavuuteen. Modernin teatterin ja vakavan nykyteatterin jäänteet saavat transsudominan korkobuutsista.

Syvyyden tai teoreettisen oikeaoppisuuden metsästämisen sijaan voi antautua populaarikulttuurista ja popmusiikista ammentavalle rujollekin lumolle ja näyttämön ihmeelliselle, seksiä ja trashiä viljelevälle fantasialle. Siihen kudotaan mukaan monenlaista materiaalia: vaikuttavasti esitettyjä biisejä, keinumista, tunnustuksia, upottavia kasoja, lepattavia keuhkoja, saksofonin parkaisuja. Katsoja imeytyy nauttimaan taitavien esiintyjien glamourista, näyttämön vaihtuvista tunnelmista ja sen materiaalien tuntuisuudesta. Aaahhh.

Toisaalta jos haluaa, voi kehitellä syvällekin meneviä tulkintoja käsikirjoituksen tarjoamasta alkuasetelmasta, missä omaelämäkerrallinen aines on läsnä. Melleri on kertonut Liv ja Claudia -leikin syntyneen hänen ja kaverinsa kesken runoilija-isä Arto Mellerin vaivuttua auto-onnettomuuden jälkeen koomaan.

Esimerkiksi psykologisia tai kulttuurisia tulkintoja Isän, patriarkaalisen merkitsijän, kuolemasta voi halutessaan esityksestä jäljittää. Itse koin esityksen harvinaisen ei-maskuliinisena. Veikkaan ja toivon, että tämä englanninkielinen, härski mutta tyylitietoinen ja cool revitys saisi monia lisäesityksiä kansainvälisillä festareilla!

Tanssija ja koreografi Philipp Gemacher toi Sinne-galleriaan maalauksiaan ja veistoksiaan. My shapes, your words, their grey lähestyy tilaa ja materiaalisuutta kuten värejä, niiden toimijuudesta ja tekijyydestä käsin.

Värit ovat eräänlaisia lausumia, jotka saavat aikaan asioita. Mitä on harmaa elämä, kysyy taulu, jonka kanssa tai jolle tai jonka tarjoomuksista vaikuttuneena Gemacher tanssii yleisön seassa.

Osittain käsitteellisen esityksen teksti hukkuu galleriatilan huminaan, eikä tila muutoinkaan tunnu sopivalta tälle esitykselle.

Marja Silde

Baltic Circle: Riding on A Cloud. Käsikirjoitus ja ohjaus Rabih Mrouén. Esitys Yasser Mrouén. Fail – virheellinen esitys. Käsikirjoitus, ohjaus ja esitys Noora Dadu. Father Fucker. Teksti Sara Melleri ja työryhmä. Ohjaus Sara Melleri. Esitys Sara Melleri, Markku Haussila. My shapes, your worlds, their grey. Näyttely, konsepti ja esitys Philipp Gemacher. Esitykset Helsingissä 15.–20.11.2016.