1) Katselin maaliskuisena sunnuntai-iltana tv:stä Lady Gagan kiertuetaltiointia New Yorkista. Artisti oli minulle ennestään tuttu lähinnä otsikoista.
Sain huomata, että Lady Gaga on taitava ja ihailtavan röyhkeä, suorastaan macho. Otsikon Monster’s Ball mukaisesti show oli jonkinlainen friikkiyden ylistys. Lady Gaga kutsui yleisöään toistuvasti pikku hirviöiksi. Rohkean seksikkäät, surrealistisuutta hipovat vaatteet yhdistyivät esimeriksi suureen luurankokäsiproteesiin. Jossain kohtaa hän katkaisi nukelta pään, hieraisi sitä jalkoväliään vasten ja heitti yleisölle. Ei mitään pikkuporvarin peruskauraa siis. Noin teoriassa.
Lady Gaga kertoi välispiikeissä uransa alkuajoista. Esiintymispaikka Madison Square Garden oli hänelle tuttu. Lady oli istunut usein takimmaisella parvella ihailemassa tähtiä ja asunutkin vain 20 korttelin päässä. Teatterikoulussa opettajat tuomitsivat hänet kulmikkaaksi sivuroolinäyttelijäksi, mutta hän jaksoi uskoa unelmaansa, supertähteyteen ja tehdä sen eteen töitä.
Myönnän ennakkoluuloisuuteni: Lady Gaga on vähän liian sopiva globaalin viihdeteollisuuden keulakuvaksi, enkä täysin onnistunut riisumaan elitistin silmälasejani. Sitä paitsi shown keskiössä oli toistuvasti ajatus supertähteydestä jonkinlaisena itseisarvona. Lady G:n mukaan meillä kaikilla on inner fame, sisäinen menestys, jota kukaan ei voi meiltä viedä. Jonain päivänä te olette täällä lavalla, ja minä istun takaparvella.
2) Milja Sarkolan Teatteri Takomolle kirjoittamassa ja ohjaamassa Perheenjäsenessä asetelma on toinen. Näytelmän loppupuolella isä onnittelee aikuista tytärtään hyvin sujuneesta esiintymisestä. Tarkoitus on olla kannustava. Tytär reagoi kyseenalaistamalla isän koko elämänkatsomuksen:
Mitä sitten jos ei onnistukaan, mitä sä silloin teet? Kannustatko? Vai jätätkö ihmisen yksin häpeämään omaa huonouttaan? Miksi se on niin tärkeätä, se onnistuminen? Mikset sä näe mitään muuta arvoa ihmisessä? Tällaisena vain, keskinkertaisena ja tavallisena? Miksi ihminen ei ole sulle mitään ilman tätä julkista, ammatillista onnistumista?
Istuin Takomon katsomossa ja katsoin näyttämöllä kahta ihmistä, joiden olisi pitänyt olla toisilleen läheisiä. Sen sijaan heidän välissään oli kuilu.
Sä et ole koskaan ollut mun elämässäni läsnä silloin kun olen ollut heikko tai sairas tai surullinen. Sä olet aina paennut mun heikkoutta. Sä olet aina ottanut yhteyttä vain silloin kun mä olen onnistunut jossain…
Nainen, joka avaa sydäntään. Isä, joka ei ymmärrä, mitä on tehnyt väärin. Kuva on yksinkertainen, paljas ja pakahduttavan surullinen. Inner famesta ei tietoakaan.
3) Chaplinin Kaupungin valojen loppukohtaus jaksaa lumota minut yhä uudelleen:
Sokeudestaan parantunut kukkamyyjä koskettaa Kulkurin kättä ja tunnistaa hyväntekijänsä. Sen jälkeen näemme Kulkurin kasvoissa jotain ainutlaatuista ja häkellyttävän paljasta.
Slovenialainen filosofi Slavoj Zizek kuvailee tätä hetkeä hienosti ohjelmasarjassaan Elokuvan kätketty kieli:
”Ei ainoastaan Kulkuri paljasta tässä hetkessä itseään rakastamalleen tytölle. Samaan aikaan Chaplin, näyttelijä-ohjaajana, paljastaa itsensä meille, yleisölle: ’Olen häpeämätön, ja tarjoan teille itseni, mutta samalla minua pelottaa.’ Tämä hetki on aina äärimmäisen vaarallinen, tunteikas. Rakastettu irtoaa idealisoinnin kehyksestä ja uskaltaa näyttäytyä psykologisesti alastomana: Tässä minä olen, sellaisena kuin olen.”
Inner fame kuulostaa käsitteenä absurdilta, koska se pyrkii sulkemaan vaaran pois. Jos tietäisimme etukäteen, että sisimpämme on hitti, sitä voisi huoletta paljastella ilman hylkäämisen pelkoa. Ja silloin taitaisi kadota taiteelta pointti.
Juha Jokela
näytelmäkirjailija ja ohjaaja
Kuva, myös etusivun kuva Stefan Bremer.
