Ongelmani on aina ollut, etten ole löytänyt suurten ikäluokkien toiminnasta oikein mitään, mitä vastaan kapinoida.

Suurten ikäluokkien nuoruus oli kulttuurihistoriallisesti kadehtittavaa aikaa. Niillä oli mitä vastaan hyökätä, nimittäin edeltävän sukupolven konservatiivinen maailmankuva. Vietnamin sota. Chilen tapahtumat. Prahan kevät. Se on ensimmäinen nuorisokulttuurisukupolvi. Sivistystä arvostettiin. Solidaarisuusliike oli voimissaan, vasemmisto vahva.

Suuret ikäluokat rakensivat Suomen kulttuurilaitoksen sellaisena kuin se on opittu tuntemaan; teatterit, musiikkiopistot, kirjastot, koulut.

Kalle Holmbergissa henkilöityivät minulle ne asiat, joita olen pitänyt suurissa ikäluokissa arvokkaina. Sivistys. Intohimo. Karisma. Energia. Tulisuus, lempeys, kuuntelevuus. Mitä vielä.

Hänen persoonansa kautta on helppo ymmärtää, miten Suomesta rakennettiin maailman paras maa.

En ala tässä kerrata hänen saavutuksiaan. Suurin osa tämän lehden lukijoista tuntee ne paremmin kuin minä.

Kuitenkin kävi niin, että Kalle Holmbergilla oli teatterin grand old manin asema.

Ja hän kantoi komeasti asemansa tuoman vastuun. Hän ei vaiennut, eristäytynyt, mollannut nykytekijöitä tai passivoitunut uransa jälkeen, vaan jakoi tietouttaan ja ennen kaikkea energiaansa.

Holmberg seurasi nuorten tekemisiä, rohkaisi. Yksi merkittävimpiä hetkiä omalla tekijyyteni tiellä oli se, kun hän tuli Lahteen katsomaan esikoisohjaustani, katsoi tiiviisti silmiin ja toivotti tervetulleeksi alalle. Harkittua tai ei, tuo toivotus tuntui vilpittömältä ja merkitsi 23-vuotiaalle minulle puolta valtakuntaa. Siitä hetkestä koin, että minulla on oikeus tehdä tätä työtä. Olen yksi monista, joille hän on tehnyt vastaavan, ja hyvä niin.

Ja vielä: Kuten suurten ikäluokkien tarinasta, olen Holmbergistakin sopivan etäisyyden päässä. Nielen mukisematta häneen liitetyt myytit ja ylistyksen. Samaan aikaan tiedän, että juhlahaastatteluissa ja varsinkin muisteloissa jätetään ne rankat, kipeät ja kuvaansopimattomat jutut pois. Tottakai tiedän, ettei Kalle Holmberg ollut virheetön ohjaajana eikä ihmisenäkään. Tottakai tiedän, että suuret ikäluokat ovat tehneet täysin älyvapaita asioita. Että he rakensivat Suomen ja sitten romuttivat sen.

Tottakai tiedän, että omassa sukupolvessani on yhtenäisyyttä ja järkiperäistä toimintaa. Ja aivan helkkarin kovia tekijöitä. Ja ettei kaikki ole läpi-ironisoitua. Ennen kaikkea tiedän, että Suomi on tippumassa kovaa vauhtia maailman parhaan maan ykköspaikalta.

Mutta ammattiini kuuluu uskoa ihaniin valheisiin ja puolitotuuksiin. Ehkä juuri tällä hetkellä, kun tätä kirjoittaessani Holmbergin kuolemasta on viikko, kun Turkan kuolemasta reilu kuukausi, kun lukuisat saman sukupolven tekijät ovat vastikään kuolleet, haluan idealisoida heidät edes itselleni.

Idealisointi auttaa osaltaan uskomaan, että meidänkin, oman sukupolveni, on mahdollista saada aikaan jotain merkittävää, jotain, mikä kantaa seuraaville sukupolville saakka. Että me kulkisimme muutaman kymmenen vuoden päästä harmajapäinä toivottamassa nuoria tervetulleeksi alalle.

Vaikka emme tekisi sitä epäitsekkäistä syistä, niin edes siksi, että nuoret tekijät kirjoittaisivat meidän sukupolvemme tekemisistä idealisoivasti, kun meitä ei enää ole.

Kauan eläköön kuolleet.

Jussi Sorjanen