Espoon Kaupunginteatterin Raivokabaree alkaa hillittömällä potpurilla maailman vetävimpiä musikaaliklassikoita. Willkommen eli tervetuloa kabareehen, Tykätään olla Ameriikassa, Maria ja Tony – ja aina välillä blondi huitelee läpi näyttämön riemuiten siitä, että vuoret ovat elossa musiikin äänen voimalla. Kabareen käynnistys kertoo sekä asenteesta että taidosta: tänne ei ole tultu jauhamaan kuluneita, mutta helmistä otetaan ensi-iskulla irti niiden hyvä tunnelma.
Marzi Nyman osoittautuu maineensa veroiseksi taituriksi niin sovittajana, orkesterinjohtajana kuin soittajanakin. Säveltäjänä hän ei Raivokabareen näytöillä kuitenkaan kohoa huippujoukkoihin – tosin vähän paha onkin käydä kilpailemaan jonkun Cole Porterin kanssa, vertailuasetelma ei ehkä ole ihan reilu.
Alkuvyörytystä neljän näyttelijän voimin ei varsinaisesti voi kutsua massiiviseksi, mutta pontevaksi joka tapauksessa. Pirkko Hämäläinen, Sanna-Kaisa Palo, Marc Gassot ja Jens Walentinsson virittävät esityskoneen kierrosluvuilleen, ja upeasti myllyttävä bändi potkii kabareehen äksyn rytmin.
Äkäinen meno onkin paikallaan, sillä aiheena on raivo, turhautuminen, v-tutus. Esityksen edetessä sävyt syvenevät ja laajenevat käsittelemään raivon taustalla olevia merkityksen ja itsensä kadottamisen tunteita sekä keinoja, joilla kaikkeen tähän negatiivisuuteen suhtaudutaan. Niitä on kaksi päälajia: joko sorrutaan eskapismiin tai käydään suoraan päin ja mennään läpi.
Raivokabaree tuntuu suhtautuvan periaatteellisella positiivisuudella kumpaankin vaihtoehtoon: ulospääsyä raivosta voi etsiä yhtälailla kirkosta, viihdemaailmasta kuin oikeista ihmissuhteistakin. Saamiset ovat tietenkin kunkin tyylilajin mukaiset.
Nykysuomalaista jaettua todellisuutta, sitä varsinaista realismia, ovat sairaalasarjan saippuaisen sotkuiset ihmissuhteet. Toisaalta reality-tv ehkä löytää kohteekseen myös sen todellisen sensaation, ravintolan pöytään viideksi päiväksi ajatuksiinsa unohtuneen, jo pöydän kaltaiseksi muuttuneen naisen.
Juha Siltanen on kirjoittajana päästänyt irti bravuurinsa: kevyen ja nopean ajatuksen lennon, leikkauksen ja yllättävän yhdistelemisen, repliikin rytmittämisen näyttelijöiden muodostamalle puhekuorolle, muun muassa. Huolehdittu on myös kabaree-lajityypin eri puolten huomioimisesta: on poliittista (Kokoomuksen piikittelyä), on irrallisia taitonumeroita (Pirkko Hämäläisen steppi, Marc Gassotin pantomiimi, Sanna-Kaisa Palon syvä blues ja Jens Walentinssonin tango) – ja näiden lomassa vaivihkaa sketsimuodoissa etenevät neljän yksilön tarinat.
Kuva: Timakoita iskuja ja rämäpäistä menoa Juha Siltalan käsikirjoittamassa ja ohjaamassa Raivokabareessa. Rooleissa vasemmalta Jens Walentinsson, Sanna-Kaisa Palo, Pirkko Hämäläinen ja Marc Gassot. ©Robert Seger
Ohjaaja Siltanen on tapojensa mukaan ollut kohtelias sekä kirjailijan että näyttelijöiden suuntaan – joskus hieman liiankin, sillä muutaman kerran kohtaus menee pitkäksi ja hukkaa rytminsä, eikä hammaslääkärintuoli-dada oikein pure.
Eniten vastusta esitykselle tuottaa näyttämö-katsomo-suhde, mikä on paradoksaalista, sillä esityksen ja yleisön suhde on yksi kabareen toistuvista teemoista. Syntyykö tavallisten ihmisten mitättömyyden kokemus kateudesta taitavia ja valovoimaisia esiintyjiä kohtaan? Onko teatterinkatsominen yhteinen kokemus ja voiko ajatella tavanneensa jonkun jos on ollut tämän kanssa samaan aikaan teatterissa?
Espoon Louhisalissa näyttämö ja katsomo etääntyvät kuitenkin kovin kauas toisistaan. Näyttelijät juuttuvat kuin monttuun orkesterikorokkeen ja katsomosta erotetun ”esikatsomon” kahvilanpöytien väliin.
Ja kun katsomoon – kumpaankin niistä – on löytänyt tiensä harmillisen harva insinööri, yliopistonlehtori, psykologi ja muuten vain työhönsä tympääntynyt tai siellä viihtyvä yksilö, ja ne muutamatkin on vielä hajautettu ympäriinsä ilman turvaa ja tukea toisistaan, jää esityksen yleisösuhdetta tosiaan miettimään. Ketä varten se oli, ja miksi he eivät tulleet?
Olisi ollut hauska antautua esityksen vietäväksi, nauttia bändin timakasta iskusta ja näyttelijöiden antaumuksellisesta heittäytymisestä, taputtaa mukana, intoutua, riehaantua. Mutta tyhjässä katsomossa ei kehtaa, tarvitaan joukkovoimaa, samanmielisten turvaa. Melkein kaikkea muuta Raivokabareessa olikin.
Outi Lahtinen
tutkija ja kriitikko
