Tuli syyskuun alussa käytyä Porissa ja Lainsuojattomilla, siis festivaaleilla, kymmenennen kerran. Edelleenkään ei voi kuin ihailla järjestävän teatterin, siis Rakastajien, organisointikykyä. Toki vettä on virrannut Kokemäenjoessa siitä kun Angelika ja kumppanit kuljettivat kiiretilanteessa katsojia välillä jopa polkupyöriensä tarakoilla seuraavaan esitykseen, mutta kyllä Lainsuojattomat taitaa edelleen olla sujuvimmaksi organisoitu festivaali suomemme maassa. Ainakin sympaattisimmin.
Kymmenen vuotta Lainsuojattomia. Paljon on pysynyt: tunnelma. Porilaisen yleisön into tulla katsomaan, mitä vapaalla kentällä touhutaan. Ensimmäisen festaripäivän auringonpaiste.
Paljon on myös kymmenessä vuodessa muuttunut: Tekijät nuorentuneet. Esiintyvät ryhmät ainakin osin vaihtuneet. Mistä faktasta pääsenkin toiseen: meitä on kuulemma enää kaksi, jotka ovat olleet paikalla kaikki kymmenen kertaa. Ja molemmat jukolaisia. Sikäli kuin minua enää minkään sortin jukolaiseksi lasketaan.
Tavallaan se on ymmärrettävää ja väistämätöntäkin. Toisaalta se kyllä laittaa miettimään, että mitä ihmettä tapahtui alkuperäiselle idealle vapaan kentän yhteisestä festivaalista. Me olimme kymmenen vuotta sitten aika lailla yksimielisiä tarpeesta synnyttää itsellemme alusta tapaamisille, keskusteluille – ja kauden parhaille esityksille. Järkyttävän yksimielisiä olimme siitäkin, että pääkaupunkiseudulle emme festivaaliamme sijoita, vaan teemme samalla hieman aluepolitiikkaa. No, kiertäväähän ei festivaalista koskaan kuitenkaan tullut, kiitos porilaisten katsojien, kunnanisien ja mainion organisoinnin. Ja ehkä hyvä niin. Jotakin hauskaa ja periaatteessa kannatettavaa on siinä, että porilainen teatterikatsoja tuntee ja tietää vapaan teatterikentän kuulumiset ja trendit paremmin kuin kukaan. Paljon paremmin kuin esimerkiksi päälehtien kulttuuritoimitukset. Poriin onkin kasvanut merkittävän kokoinen uutta estetiikkaa pelkäämätön eli utelias teatteriyleisö.
Festivaali tuntuu kuitenkin painottuvan vuosi vuodelta enemmän yhä pienempiin, siis yhden, kahden ja kolmen hengen esityksiin. Eikä siinä mitään. Pieni on usein kaunista – ja varsinkin se helppoa ja halpaa roudata. Mutta kun samaan aikaan yhä harvempi festivaalia perustamassa ollut ryhmä vaivautuu paikalle esityksen kanssa, talkooväestä nyt puhumattakaan, alkaa ainakin minusta tuntua, että jokin peruskivi on vajoamassa. Siis se yhteinen vastuu ja tahto, jolle festivaali alunperin perustettiin. Tai vähintään herää kysymys: onko Lainsuojattomat Porissa yhä vapaan kentän yhteinen hanke vai onko se sysätty porilaisten syliin? Että järjestäkää taas, kun teiltähän se sujuu. Niin kuin toden totta sujuukin. Ensimmäinen kysymys synnyttää toisen: pitäisikö sen edes olla sitä enää? Onko tilanne muuttunut niin radikaalisti, ettei vapaa kenttä festivaaliaan entisessä mielessä enää tarvitse?
Täytyyhän se jostain kertoa, että jopa festivaalin perustaneet teatterit – Vanhaa Jukoa ja Teatteri Telakkaa lukuun ottamatta – jättivät tämänsyksyiset 10-vuotisjuhlat muiden kiireidensä vuoksi väliin. Jos joku nyt ajattelee, että itse lainsuojattomuuteni laitoksen turvallisiin betoniseiniin ainakin väliaikaisesti vaihtaneena olen nyt lopettelemassa jo toisilta festivaaliakin, niin onpa hän kovasti väärässä. Joku toinen voi ajatella että veteraani siinä fiilistelee nostalgialla – ja voi olla jo oikeassa.
Mutta jokin suunta festivaalille on nyt annettava. Joko otetaan taas yhdessä vastuuta ja kaikki alkavat jälleen osallistua tavalla tai toisella. Tai sitten se todella luovutetaan Rakastajille. Nimineen päivineen. Ja pulinat pois.
Ja lopuksi nostalgiaa: Ensimmäisen festivaalin ensimmäisen päivän ilta, kaikkien aikojen ensimmäinen festivaaliklubi. Helvetin kylmä ilma. Esiintyjinä kaksi orkesteria: Leea Klemolan ja Teatteri Vanhan Jukon. Paikalla 12 ihmistä, joista kahdeksan kuului festivaalin järjestäjiin. Ne neljä muuta, neljä keski-ikäistä naista viihtyivät seurassamme noin tunnin. Sitten jäimme niin sanotusti keskenämme. Kukaan ei sitä ääneen uskaltanut sanoa, mutta ainakin minä muistan ajatelleeni: ”Kyllä tästä vielä noustaan”. Ja kyllähän me noustiinkin.
Niin että kaikesta huolimatta: onneksi olkoon. Kaikille meille.
Jari Juutinen
Lappeenrannan kaupunginteatterin johtaja
